Sunnuntaiaamu käynnistyi mitä loistavimmassa säässä. Aurinko paistaa täydeltä terältä, kun saavun Luvian Laitakarin satamaan, jossa Kaljaasi Ihana jo odottaa purjehdukselle lähtijöitä. Parempaa päivää purjehdukselle ei olisi voinut toivoa.
Astun purjealuksen kannelle katselemaan maisemia. Ilmassa on meriveden ja laivatervan tuoksun lisäksi jännitystä. Viimeisestä purjelaivaretkestäni on aikaa yli 20 vuotta ja silloin se suuntautui aivan toisaalle, Akabanlahdelle Punaiselle merelle.
Vielä hetken Kaljaasi Ihana odottaa kaikkien purjehtijoiden saapumista satamassa. Sitten sen sumutorvi tuuttaa ja alus alkaa hitaasti irtaantua laiturin reunalta.
Menomatkan liikumme Ihanan kanssa moottorivoimin; paluumatkalle on tarkoitus lähteä purjeet ylhäällä. Aluksen ruorimies vaihtuu varmaan matkan aikana useasti, sillä jokaisella on halutessaan mahdollisuus ohjata alusta miehistön opastuksessa.
Laitakari on ollut edellisvuosisadan puolivälissä yksi Suomen vilkkaimmista purjelaivojen telakka-alueista ja satamista. Parhaimmillaan täällä oli 15 laivanrakennustelakkaa, joissa rakennettiin ensin kaksimastoisia kuuttoja, myöhemmin kaljaaseja. Rakennetuilla laivoilla kuljetettiin tervaa, hiiltä, sahatavaraa ja halkoja. Paluumatkalla taas tuotiin tarvikkeita uusien alusten rakentamiseksi.
Vanhaa laivanrakennusperinnettä ei oltu Luvialla valmis katkaisemaan, vaan Kaljaasi Ihanaa alettiin suunnitella ja rakentaa talkoovoimin. Kaljaasi-nimitystä käytetään purjealuksesta, jonka purjeenlevitysvälineistö eli takila muodostuu kahdesta tai kolmesta mastosta, jossa kaikissa on vinosuunnikkaan muotoiset kahveli- ja latvapurjeet.
Kaljaasi valmistui 136 talkoolaisen käsissä vuosien 2005–2011 välillä. Aikaa purjeveneen rakentamiseksi tarvittiin lopulta noin 43 000 työtuntia. Kaljaasi Ihana on rakennettu perinteisiä rakennustapoja kunnioittaen. Sen kölipuihin on käytetty kuusta, kylkilankkuihin mäntyä ja kansirakenteisiin ja mastoihin Siperian lehtikuusta. Alus laskettiin vesille 2010 heinäkuussa, jolloin tapausta oli todistamassa 7000 seuraajaa; joukossa myös silloinen tasavallan presidentti Tarja Halonen. Neitsytpurjehdus aluksella tehtiin kesäkuussa 2011.
Purjehdimme parhaillamme Luvian saaristossa, jossa on yli 60 vähintään yhden hehtaarin saarta, luotoja ja lukuisia kareja. Epätasaisen moreenikerroksen tähden alueen etelärannat ovat kivikkoisia. Silokallioita nähdään pohjoisemmaksi purjehdittaessa.
Meri- ja vesialueiden pohjanmuodot ja rantaviivat on kuvattu merikorttiin. Ennen merikortteja ja muita navigointivälineistöä merimiesten oli yritettävä suunnistaa luontoa havainnoiden: aurinko, tähdet, kuu, lintulajit, maan tuoksu, tuulen suunta, veden väri ja merenkäynti toimivat merenkulun apuna.
Vaikka ulkona on lämmin, niin kannella käyvän heikon tuulenvireen tähden ei ole kuitenkaan paahtavan kuuma. On iltapäivän kahvihetken aika ja kapuan alas kajuuttaan, jossa miehistö on laittanut kupit ja kuumat juotavat esille. Kahvi maistuu yllättävän hyvälle myös lämpimänä päivänä. Juon sen mielelläni varjossa, poissa suorasta auringon paahteesta.
Kahvihetken jälkeen siirryn laivan keulaan. Ihana puskee tieltään vettä ja etenemme vähitellen avoimimmille vesille. Muutamia ohi kiitäviä moottoriveneitä lukuun ottamatta täällä on hiljaista ja rauhallista. Aina ei ole ollut näin, sillä Kalmarin unionin aikaan 1300–1500 -luvulla Itämerellä elettiin levottomia aikoja; alueella liikkui kaappareita ja merirosvoja.
Kaapparit ryöstelivät laivoja hallitsijalta saadun kaapparikirjan mukaisesti, jolloin rosvous kohdistui ennalta määrättyihin vihollisiin ja saalis jaettiin toimeksiantajan kesken. Rosvous ei jäänyt pelkästään laivojen ryöstelyyn, vaan monesti myös Suomenlahden, Ahvenanmaan ja Pohjalahden rannikkokylien asukkaat joutuivat ryöstelyn kohteeksi. Kuninkaan nimiin ryösteleviä merirosvoja ja kaappareita kutsuttiin Vitaliaaneiksi. Vitaaliveljiä oli parhaimmillaan noin parituhatta miestä. Tällä miesjoukolla pystyttiin varustamaan sata laivaa.
Ryöstön jälkeen ryöstettyä laivaa ei tuhottu, koska vihollislaivan turvin oli helpompi lähestyä uutta ryöstösaalista. Rannikon saaret tarjosivat merirosvoille hyviä suojapaikkoja, joista käsin vihollista voitiin väijyä. Lähitaisteluissa sitten katsottiin kenelle laivan herruus kuului. Suomalaisiksi tiedettyjä merirosvoja ovat olleet 1400-luvulla eläneet ja kuolemaan tuomitut Hannu Henrikinpoika, Hannu Borinpoika, Hannu Jönsinpoika, Jesse Finne sekä Pietari Olavinpoika.
Merirosvous elää yhä tänäkin päivänä siellä missä poliisi ja laivasto eivät kykene valvomaan merenkulkua.
Ankkurit ovat olleet merimiehille kautta aikojen toivon ja uuden alun symboli. Niillä voi olla painoa useita tonneja aluksen koosta riippuen. Meressä makaa tänäkin päivänä useita haaksirikkoutuneiden aluksien ankkureita, joita ei ole saatu nostettua ylös. Kaljaasi Ihanan tukkiankkuri on kiinnitetty tiukasti aluksen kylkeen.
On aika levittää purje ja aloittaa paluumatka. Purjeenlevityksessä matkustajat avustavat miehistöä ja se saadaan kuin saadaankin ylös.
Vuonna 2011 perustettuun Selkämeren kansallispuistoon kuuluvat Kustavin, Uudenkaupungin, Pyhärannan, Rauman, Eurajoen, Porin, Merikarvian ja Luvian vesialueita. Pinta-alaltaan alue on noin 90 000 hehtaarin kokoinen. Selkämerestä nostetaan ylös siikaa, silakkaa, kuhaa, ahventa ja lohta. Kansallispuiston kantavana ajatuksena on turvata ammattikalastuksen säilyminen, suojella luonnonkalakantoja sekä säännellä kalastukselle haitallisia eläinlajeja.
Jopa kolmesataakiloiseksi kasvavan harmaahylkeen esiintyvyys on lisääntynyt noin kymmenen prosentin vuosivauhdilla Itämeren alueella. Myös merimetsot ovat herättäneet närää ammattikalastajien keskuudessa, koska kalastajien verkot ovat rikkoontuneet merimetson sukeltaessa verkon läpi tai repäistessä kaloja pyydyksestä. Toivottavasti uudenlaisia kalastusvälineitä saadaan kehitettyä nopeasti, jotta molempia lajeja voidaan tavata täällä jatkossakin.
Kansallispuiston ekosysteemiä uhkaa myös ilmastonmuutos. Ilmaston lämpeneminen johtaa lisääntyneeseen ravinnekuormitukseen ja sitä kautta vesistöjen rehevöitymiseen.
Luvian saaristossa pesii noin yhdeksänkymmentä lintulajia. Ulkosaarilla pesii muun muassa räyskä, merikihu, lapasotka ja ristisorsa. Alueella tavataan myös haukkalintuja, kuten kana-, varpus- ja tuulihaukkoja. Luvian saaristossa sijaitseva Säpin saari on muuttomatkaa tekeville linnuilla tärkeä levähdys- ja ruokailualue. Säppi kuuluu valtakunnalliseen rantojensuojeluohjelmaan. Saaresta löytyy myös Porin lintutieteellisen yhdistyksellä lintuasema. Rannan levävalleilla ja rantaniityillä saattaa nähdä jopa satoja kahlaajia. Saarella voi tavata myös tyypillisiä metsien ja pensaikkojen lintulajeja, kuten peukaloisia, idänuunilintuja, punavarpusia, kultarintoja ja satakieliä. Säpissä sijaitsee myös Axel Dahlströmin suunnittelema majakka.
Paluumatkalle on syntynyt pientä aallokkoa ja katson parhaakseni istuutua alas aluksen kannella olevan puulaatikon päälle. Mistään myrskystä ei kuitenkaan ole tietoakaan. Myrskyksi tulkitaan päivä, jolloin ainakin yksi merisäähavaintoasema mittaa kymmenen minuutin keskituulen nopeudeksi vähintään 21 metriä sekunnissa Synop-säähavainnoinnilla. Se tehdään samaan aikaan säähavaintopaikoilla ympäri maailmaa aina kolmen tunnin välein.
Jos Suomen vesistöillä joutuu myrskyn tai jonkun muun syyn tähden merihätään, voi apua saada jo 1897 perustetun Suomen Meripelastusseuran kautta, joka auttaa pulaan joutuneita merialueilla ja sisävesillä. Meripelastusseuralla on käytössään noin 150 pelastusalusta aina Hangosta Inariin. Arvokasta pelastustyötä tekevät ovat vapaaehtoisia ja RAY:n lisäksi toimintaa rahoitetaan lahjoitus- ja jäsenmaksuvaroin.
Tismalleen kolmen tunnin päästä lähdöstä Kaljaasi Ihana lipuu takaisin Laitakarin satamaan. Risteilypäivä on ollut kaiken kaikkiaan onnistunut kokemus. Tällainen merimatka olisi mukava tehdä toistekin.
Vielä elo- ja syyskuun on mahdollista hypätä aluksen kyytiin ja lähteä purjehtimaan. Kaljaasi Ihanan päiväpurjehdukselle mahtuu kerrallaan mukaan 45 matkustajaa.