Pohjois-Savoon suuntautunutta mökkilomaa en juuri ennalta ehtinyt suunnitella. Melko nopealla aikataululla pakkaan matkatavarat ja lähden ajamaan reilun viidensadankilometrin päähän Nilsiän Tahkolle. Koska Suomen kesäsäät ovat niin vaihtelevia, vaatetuksen osalta oli varauduttava kaikkiin äärimmäisiin sääolosuhteisiin.
Perillä minua odottaa mökkikylä, jonka vierustaman järven yli vie pitkä silta. Järven vesi on peilityyni ja hiljaisuus käsin kosketeltava. Ehkä juuri luonnonrauha on se tekijä, joka vetää sitkeästi puoleensa tänne matkaavia. Alueen aikanaan löytäneille lappalaisille tai muille eräkulttuurissa eläneille se on tarkoittanut todennäköisesti vapaita kalavesiä ja laajoja laidunmaita, mahdollisuutta selviytyä luonnon ankarista olosuhteista huolimatta.
Luonnollisin kulkuväylä on ollut täällä vesitie, jota pitkin asutus levisi vähitellen erämaihin. Syvärijärven rannoilta tehtyjen muinaislöytöjen perusteella on arvioitu, että täällä seudulla on alun perin asunut kolmesta viiteen perhekuntaa. Nilsiän väkirikkainta aikaa on ollut 1800-luvun loppupuoli, jolloin täällä asui yli 18 000 ihmistä, joista valtaosa eli luontaistaloudessa maa-alueita viljellen ja kasketen.
Vanhaisin todiste muinaisesta elämästä lienee järven rannasta 1873 löydetty mammutin poskihammas, jota voi käydä katsomassa tätä nykyä Luonnontieteellisessä museossa Helsingissä.
Nilsiä-nimen synnystä on esitetty monenlaista teoriaa. Vahvimpana veikkauksena on pidetty sitä, että nilsiminen eli männyn nilakerroksen kuorinta pettuleiväksi on ollut seudulla niin yleistä, että se on vakiintunut aikojen saatossa pitäjän nimeksi.
Parhaiten Tahkon aluetta pystyy havainnoimaan kipuamalla ylös Tahkomäen huipulle, joka kohoaa merenpinnasta 314 metrin korkeuteen. Ylhäällä maasto on kivistä ja reitti paikoin nousujohteista. Kun lähes joka askelma on harkittava tarkoin ja edettävä varoen, täällä patikointi on mitä mainiointa stressinpurkua. Tahkomäellä huomaa myös hyvin kasvien tuottaman hapen; ilma on raikas ja täällä on helppo hengittää.
Nopeatempoinen nousu ylös Tahkomäelle käy voimille ja pysähdyn pitämään juomatauon kallion juurelle. Rosoinen kallio ja tiheähkö metsäkasvillisuus suojaavat minua pahimmalta auringon porotukselta.
Kun maankuori aikanaan rakentui, Nilsiän seudun vulkaaninen toiminta jäähtyi muita aikaisemmin. Tämän tähden kallioperä on täällä maapallon vanhinta.
Muinaisuskomusten aikaan tällaista kalliomuodostelmaa on hyvinkin saatettu pitää pyhänä paikkana, seitana (saamenkielellä siedi), jonka äärelle tuotiin uhrilahjoja hyvän onnen toivossa. Saamelaisten elämänkatsomuksen mukaan kaikella olevalla on henki. Luonto ja luonnonilmiöt vaikuttivat niin olennaisesti elämään tuolloin, että niitä pelättiin ja kunnioitettiin.
Kuljen pitkin puronuomaa, jonka ympärillä kohoavaa mäkimaastoa värittää rehevä korpi- ja lehtokasvillisuus. Erityisesti saniaiskasvit näyttävät viihtyvän näissä olosuhteissa erinomaisesti.
Suomessa esiintyy noin neljääkymmentä eri saniaislajia. Saniaisten itiöt ovat varsin sitkeitä ja niitä on löydetty ilmakehästä usean kilometrin korkeudesta. Itiöiden tehokas kulkeutuminen on mahdollistanut monien saniaisheimojen leviämisen ympäri maailmaa.
Puron viertä jonkin matkaa käveltyäni uoma levenee vähitellen pieneksi lammeksi. Vesi jatkaa kulkuaan, syöksyen alas Tahkomäen eteläpuolta itään.
Reitin varrelta bongaan nuotiopaikan, joka sopii täydellisesti kahvin keittoon ja makkaran paistoon. Näköalatkin ovat kohdallaan.
Laskeudun lopulta Tahkonmäeltä alas rinnettä pitkin. Yllättävää on se, että alas tulo tuntuu olevan lihaksille kovempi suoritus kuin ylös kipuaminen. Onneksi illalla voi napsauttaa mökkisaunan päälle. Se on paras tapa rentouttaa kipeytyneitä lihaksia.
Hyvin nukutun yön jälkeen suuntaan Juankosken ja Nilsiän kaupunkien rajalla sijaitsevalle miltei 300 hehtaarin suuruiselle Pisan luonnonsuojelualueelle.
Pisa on syntynyt lähes 2000 miljoonaa vuotta sitten, Laatokalta Lappiin ulottuneen vuorijonon poimuttuessa mannerlaattojen liikehdinnän seurauksesta. Muodoltaan se muistuttaa halkaistua kananmunaa. Pisareitin varrelle mahtuu niin vaaroja, peltoa, metsää kuin järviäkin.
Reitin pohjoisosasta löytyy pieni luola, Pirunkellari, joka on muodostunut vuosisatojen kuluessa ihmisten irrottaessa siitä vuorikristallia. Päätän kurkistaa sen sisään. Ylös kiipeäminen onnistuu juuri ja juuri, mutta alas tulo osoittautuu sitten hankalammaksi jutuksi.
Pirunkellarin seinämissä olevan vuorikristallin synnystä kerrotaan tarinaa, jonka mukaan ne olisivat pirun kyyneliä sen hävitessä Pisa-vuoren herruuden ja joutuessaan muuttamaan luolaan. Pirun kyyneleet näkyvät kivettyneinä kvartsikiteinä luolan seinillä. Kvartsiitti on kerrostunut maanpintaan miljoonia vuosia sitten.
Pisan huippu on 270 metrin korkeudessa merenpinnasta. Reitin varrelta löydän näkötornin, jonne uskaltaudun kiipeämään ja katselemaan maisemia. Hyvällä ilmalla täältä voi kuulemma nähdä miltei viidenkymmen kilometrin päässä olevalle Puijon tornille.
Pisan huipulta löytyy myös 1595 solmitun Täyssinän rauhan muistolaatta, jonka kirjoituksessa lukee:
Vuonna 1595, kun rauha oli solmittu Täyssinässä, merkitsivät Ruotsin ja Venäjän edustajat näihin kallioihin rajamerkiksi valtakuntansa tunnukset, moskovalaiset kreikkalaisin ristein, mutta Suomen herrat hakkasivat vuosiluvun, kolme kruunua ja omat nimimerkkinsä. -Kulkija kuka lienetkin, älä turmele näitä maakunnan vanhimpia muistomerkkejä, kansakunnan historiallisia aarteita, vaan opi kunnioittamaan niitä.
Pisareitin kierto on noin kahdeksan kilometriä, mutta matka ei tunnu niin pitkältä, kun sen varrella maisemat vaihtuvat tiheään. Pisareittiä en kuitenkaan suosittele tekemään kovalla helteellä, sillä sen varrella olevat nousut lisäävät matkan vaativuutta.
Päätin jo etukäteen, että teen Pohjois-Savon mökkilomallani joka päivä jonkun luontoretken. Tänään edessäni on reilun sadan kilometrin päässä Tahkolta Leppävirralla sijaitseva Orinoron rotkolaakso. Se on sata metriä pitkä ja kaksikymmentä metriä syvä kallioperän halkeama.
Astelen pitkospuita pitkin jylhien maisemien lomitse. Jostain ylhäältä kuuluu korpin ääntelyä, kun astelen vihreiden mättäiden halki syvemmäs kallioiden väliin.
Nousen rotkon seinämän vieressä olevaa portaikkoa pitkin katselemaan jylhiä erämaamaisemia. Suuret kallioseinämät alleviivaavat ihmisen pienuutta luonnon rinnalla.
Orinoron rotko on saanut muotonsa viimeisimmän Veiksel-jääkauden sulamisvesien virtaamisen myötävaikutuksesta. Noin 10 000 vuotta sitten mannerjään vetäytyessä, sulamisvesi on huuhtonut Orinoron puhtaaksi irtaimesta maa-aineksesta.
Kallioiden pinnalla on näkyvissä koloja, kenties luolastoja, jotka hankalakulkuisuutensa tähden ovat jääneet ihmisen ulottumattomiin. Kuka tietää, ehkä hiisiin ja taikavoimia omaavaan metsänväkeen liittyvät tarinat ovat saaneet innoituksensa juuri tällaisista paikoista.
Jos tulet käymään tänne, niin voit valita, kuljetko paikan päälle pidempää, noin seitsemän kilometrin pituista reittiä, vai haluatko nähdä pelkästään rotkolaakson. Jälkimmäisessä tapauksessa sinut vie perille parkkialueelta lähtevä noin parin kilometrin pituinen polku.
Palaan Orinoron reitiltä takaisin päin taas yhtä kokemusta rikkaampana. Takaisintulomatkalla en voi olla huomaamatta metsästä levittäytyvää vahvaa marjojen tuoksua. Erityisesti puolukkaa näyttää tulevan nyt yltäkylläisesti. Tämä vuosi on myös ainakin median mukaan hyvä sienivuosi. Sieniä on Leppävirran metsiinkin putkahdellut jo kiitettävästi. Itse en tunne kuin muutaman sienen varmasti ruokasieneksi. Näistäkään lakeista en osaa sanoa, ovatko syötäviä vai myrkyllisiä, joten jätän ne kasvamaan sijoilleen ja palaan takaisin autolle.
Lähtiessäni autollani matkaan, näen peruutuspeilistä vanhan korpin lehahtavan hiekkatien vierustalle. Ehkä se oli koko ajan tarkkailut kulkuani jostain yläilmoista ja yrittänyt samalla varoittaa ääntelyllään lajitovereitaan lähestyvästä ”vaarasta”.
Korppi on ristiriitaisia tunteita herättävä lintu. Suomalaisessa kansanperinteessä se on usein kuvattu paholaisen liittolaisena, kun taas esimerkiksi intiaanikulttuurissa se liitetään viisauteen, luomiseen ja hedelmällisyyteen. Ehkä ikä on se, joka suo myös linnuille elämänkokemuksen tuomaa viisautta.
Saavuin Leppävirralta takaisin vain vähän ennen auringon laskua. Illalla ehdin myös summata lomaviikkoni tunnelmia.
Mökkilomallani huomasin, että ihminen on onnellinen aika yksinkertaisten asioiden äärellä. Kaupunkiympäristössä vain nuo asiat tuntuvat hukkuvan kaiken hälyn keskelle. Vaikka lähdin aika vähin odotuksin reissuun, niin Pohjois-Savon luonto yllätti ja ylitti odotukseni. Uskon, että täällä vietetyt hetket säilyvät muistoissani pitkään ja kotiin viemisinä on virkistynyt ja rentoutunut olotila.