Turku, vuosi 1827. Vähän ennen yhdeksää illalla Aninkaistenmäellä savupiipusta tullut kipinä sytyttää Hellmanin porvaristalon navetalla olevat heinät palamaan. Jo kello yhdeksältä tuomiokirkon kello alkaa soittamaan palohälytystä.
Palo etenee nopeasti ensin Pohjoiskortteliin, sitten Eteläkortteliin ja edelleen Aurajoen yli, kunnes puoleen yöhön mennessä Kirkkokorttelikin jo palaa ilmiliekeissä. Palo tuhoaa kaupungin historiallisen keskustan, eikä siltä säästy edes tuomiokirkko tai Akatemiatalo.
Akatemiatalossa ilmanpaine särkee ikkunat ja tuli levittäytyy yliopiston kirjastoon. Melkein kaikki Suomen keskiaikaiset kirjalliset lähteet tuhoutuvat. Kahdessa tunnissa koko Pohjoiskortteli on mennyttä.
Koko kaupungista ainoastaan yksi neljännes, joka sijaitsee kaupungin länsi- ja etelälaidoilla, säästyy tulipalolta. Moni kuolee tai loukkaantuu suuronnettomuuden seurauksena. Kaupungin ja sen lähiympäriston 14 000 asukkaasta melkein 11 000 menettää kotinsa.
Vaikka Turku on historiansa aikana ehtinyt palaa 31 kertaa, vuonna 1827 sattunut tulipalo, oli niistä kaikkein tuhoisin.
Turku palaa
Turkulaiskirjailija ja toimittaja Nils Henrik Pinello, joka käytti kirjoittaessaan nimimerkkiä Kapten Puff, kertoo muistelmissaan kokemuksia Turun palosta:
”Turku palaa”, oli kauhea ääni, joka herätti minut keskiyöllä. Sänkyni vieressä seisoi mestari Forsströmin komea ja nokinen olemus. Jo seuraavana päivänä saatiin Forsströmin kautta vahvistus, osittain naapureiden ja myllyn väen kautta, osittain kirjeestä kreivi G. Armfeltilta Åminnestä, ja sitä kautta sain täyden varmuuden niistä merkittävistä menetyksistä, jotka olivat minua henkilökohtaisesti kohdanneet.
Hädin tuskin olin lukenut läpi tämän kirjeen, kun jo istuin vaunussani ja saavuin pian läpi metsän ja autiomaan yleiselle postitielle. Kaikkialla tapasi täällä pakenevia talonsa menettäneitä ihmisiä; jopa naakat, jotka yli viisisataa vuotta olivat häiriintymättä asuttaneet tuomiokirkontornia, olivat lähtökuopissa, valmiina siirtymään pitkän matkan päähän holvikattoisiin asumuksiin. Vistan kestikievarissa näytettiin palasia kärventyneistä kirjoista ja papereista, jotka vahva tuuli oli sinne vienyt. Mitä lähemmäs onnettomuuskaupunkia tulin, sitä enemmän näin esineitä, jotka olivat olleet tulen kanssa kosketuksissa”
Syrjäinen sijainti pelasti Luostarinmäen
Turun palosta aiheutuneet liekit lävistivät kahdessa vuorokaudessa satoja rakennuksia. Syitä laajamittaiseen tuhoon tiedetään olevan ainakin kolme: sateettoman kesän kuivattamat puutalojen pärekatot, kaupunkiin iskenyt myrsky sekä sammutusjoukkojen vähyys. Samaan aikaan järjestettiin nimittäin Tampereella markkinat ja valtaosa sammuttajista oli poissa kaupungista.
Luostarinmäki, jossa nyt kuljen, on Turun ainoa yhtenäinen puutaloalue, joka säästyi tuolta tuhoisalta palolta. Luostarinmäen pelasti ilmeisesti sen sijainti Vartiovuoren suojassa, Turun kaupungin laidalla.
Turun palon jälkeen tiheärakenteiset puutalot määrättiin purettavaksi. Kun tieto purku-uhasta kantautui ihmisten korvaan, oli se omiaan jouduttamaan alueen rappeutumista. Talonomistajat muuttivat yksi toisensa jälkeen pois rakennuksista, jotka kaupunki heiltä lunasti.
Luostarinmäki syntyi tonttitarpeesta
Turun paloa edeltävä tulipalo synnytti kaupunkiin tonttitarpeita ja niinpä kaupungin laitamia ja mäenrinteitä alettiin hyödyntämään asumistarkoitukseen. Luostarinmäkeä pidettiin yleisesti ottaen rakennustavaltaan ahtaana, sekavana ja alttiina tulipaloille. Tänne muutti ihmisiä, joilla ei ollut resursseja pitää rakennuksia kunnossa, eikä toisaalta rakentaa myöskään uutta tilalle.
Alueen asukkaat olivat pääosin rakennustaitoista väkeä, muun muassa kirvesmiehiä, muurareita ja kivenhakkaajia. He olivat ammatinharjoittajia, joille oman verstaan puuttuminen tai toimipaikan sijainti ei ollut kynnyskysymys.
Ensimmäisen polven turkulaiset toivat Luostarinmäelle mukanaan rakennusaineita omasta kotipitäjästään. Pienten talojen rungoissa käytettiin usein vanhaa hirttä.
Luostarinmäen asukkaiden asunnot olivat joko yksihuoneisia tai paritupia. Tämän lisäksi pihasta löytyi usein puuliiteri, aitta ja pieni navetta.
Merimiehen talo
Talo 173 on hyvä esimerkki 1800-luvun maalaiskodista. Sitä kutsuttiin merimiehen taloksi, koska sen tontti mitattiin kirvesmies Henrik Söderlundille, jonka suvussa oli useita merimiehiä. Merimiehen talo oli saman suvun omistuksessa yhteensä 140 vuoden ajan.
Rakennus on niin sanotusti paritupa; sen molemmissa päässä on tupa ja niiden välistä löytyy porstua, josta puolet on erotettu kamariksi. Rakennuksen päähän on rakennettu peräkamari.
Merimiehen talossa vastaan tulevan emännän puku on kustavilainen. Se on tehty länsi-suomalaisten kansanpukujen mallin mukaan edustamaan aikakauden muotia.
Talojen omistajilla oli tuvissaan usein leivinuunilla varustettu takka. Vuokralaiset taas lämmittivät kakluuneilla, mutta he saivat useimmiten käyttää leivinuunia sen ollessa kuumana. Merimiehen talon takkauuni on säilynyt alkuperäisessä muodossaan.
Ammattikuntien sääntely
Käsityöläisammattien harjoituksen olisi pitänyt pysyä ammattikuntien alaisina kaupunkielinkeinoina merkantilismin aatteen mukaisesti. Suomessa kuitenkin sallittiin tiettyjen käsityöläisammattien työskentely myös maaseudulla. Tämä johtui siitä, että kaupunkeja oli vähän ja niiden väliset matkat olivat pitkiä. Merkantilistista sääntelypohjaa purettiin 1800-luvun vuosikymmenten aikana ja tiettyjä elinkeinoja vapautettiin säätelystä asteittain.
Kaupunkilaiskäsityöläiset saattoivat kuitenkin yhteisesti valittaa maaherralle maaseudun asukkaiden harjoittamasta käsityöstä, mikäli se vaaransi ammattikuntamestareiden toimeentuloa.
Merimiehentalon kanssa samassa pihapiirissä sijaitsee kamarikirjurinleski Margaret Fridénin huone. Margareth Fridén oli aikansa monitaitoinen käsityöläinen, jonka käsissä valmistuivat muun muassa hatut, hansikkaat, silkkikengät sekä kulta- ja hopeakirjontatyöt.
Osa 2 julkaistaan tiistaina 1.toukokuuta 2018.