Viime viikolla minut inspiroi matkaan miltei 900 vuotta sitten tapahtunut murhamysteeri ja sitä seuranneet tapahtumat. Retkeni kulki vanhaa keskiaikaista pyhiinvaellusreittiä Salosta Satakuntaan ja sieltä edelleen läpi Varsinais-Suomen. Jokainen paikka, jossa pysähdyin, oli osa ikivanhaa tarinaa. Tämä tarina alkaa 1100-luvun Ruotsista.
Kauan sitten Ruotsissa hallitsi kaksi kuningassukua, Sverkerin kuningassuku, joka piti vallassaan erityisesti Itä-Götanmaata ja Erik-suku, jonka valta-alueeseen kuului etupäässä Upplanti. Nämä kaksi sukua taistelivat Ruotsin kruunusta yli vuosisadan ajan. Keskiajalla paavin tuella alettiin tehdä ristiretkiksi kutsuttuja sotaretkiä pakanakansojen ja ”harhaoppisten” taivuttamiseksi kasteeseen. Alueiden valtaaminen ei aina sujunut ilman vastarintaa ja monet ristiretket päättyivätkin verisiin yhteydenottoihin.
Suomessa oli 1100-luvulla kiinteää asutusta Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Hämeessä ja Karjalassa. Asukkaita alkoi siirtyä myös Pohjanmaan alueelle. Elettiin aikakautta, jolloin kristinusko oli jo alkanut levitä Suomeen.
Ensimmäinen ristiretki
Pyhän Erikin legendan mukaan suomalaiset tekivät tuona aikana tuhoisia ryöstöretkiä nykyisen Ruotsin alueelle. Niinpä kuningas Erik valjasti sotajoukkonsa, otti mukaansa Henrik-nimisen lähetyspiispan ja lähti purjehtimaan kohti Varsinais-Suomea. Tätä matkaa pidetään ensimmäisenä Suomeen suuntautuneena ristiretkenä. Tiedot ristiretkestä perustuvat perimätietoon, joten sen todenperäisyyttä on kyseenalaistettu. Toisaalta Erik Pyhän pyhäinjäännösarkun kalloa (Uppsalan tuomiokirkossa) on tutkittu radiohiiliajoituksella ja luuston vammat näyttäisivät vahvistavan keskiaikaisen legendan tietoja ja Erikin Suomeen tekemää ristiretkeä.
Historioitsijat ovat arvelleet, että retki on saattanut liittyä kuningassukujen valtataisteluun; voitokas sotaretki ja kristinuskon edistäminen olisivat olleet omiaan lisäämään kuninkaan suosiota kirkon ja kansan silmissä. Oliko kyse ristiretken sijaan ryöstöretkestä? Mene ja tiedä, mutta matkan jälkeen kuningas palasi takaisin ja hänestä tuli koko Ruotsin hallitsija.
Kuka oli kuninkaan seurassa matkannut Henrik?
On arveltu aikaisemmin, että kuningas Erikin mukana Suomeen tullut Henrik, olisi ollut englantilainen kirkonmies tai Uppsalassa toiminut apupiispa, joka tuli Suomeen valvomaan kirkollisia rakennustöitä.
Iltalehdessä hiljattain julkaistu artikkeli kertoi, että filosofian tohtorin ja historiallisen kielitieteen asiantuntijan Mikko Heikkilän uuden tutkimuksen valossa Piispa Henrik saattoi sittenkin olla saksalainen kirkonmies. Tähän viittaa vanha surmavirsi, jossa mainitaan kirkkohistorian ja kansanperinteen mukainen nimi Heinärikki (Heinäricki). Äänneyhdistelmä ”nr” ei kuulunut ennen 1300-lukua suomen kieleen. Myös nimessä esiintyvä ei-diftongi ohjaa pois englantilaisuudesta, sillä Englannin Henrik olisi todennäköisesti suomentunut muotoon Henrikki. Surmavirsi tukee myös tapahtumien ajankohtaa, sillä siinä kuningas Erik kysyy pyhältä mieheltä, onko järvi jäässä, johon tämä vastaa kiertävänsä sen mieluummin. Mikäli tapahtumat olisivat sijoittuneet myöhäiskeskiaikaan, oltaisiin keskellä pikkujääkautta ja ankaria talvia. Silloin tuskin tarvitsisi kyseenalaistaa jäiden kantavuutta.
Ylistaron aarre
Torstaiaamu valkenee kirkkaassa säässä ja olen ajanut tänne Ylistaron kylään Kokemäelle, josta matkani alkaa. Tällä samalla alueella sanotaan sijainneen aikanaan Teljän rautakautinen kauppapaikka.
Kohotan katseeni kahdeksankulmaiseen punatiiliseen kappeliin, jota valaisevat suuret holvi-ikkunat. Tämä uusgoottilainen, arkkitehti Pehr Johan Gylichin suunnittelema tiilikappeli, valmistui vuonna 1857, kun kristinuskon maahantulosta oli kulunut 700-vuotta.
Kappeli kätkee sisäänsä todellisen aarteen. Sen sisässä on tiettävästi Suomen vanhin puurakennus, hirsiaitta, jossa Piispa Henrikin kerrotaan aikanaan saarnanneen. Täällä hänen kerrotaan myös yöpyneen elämänsä viimeisen yön. Kurkistan varovasti sisään lukitun oven raosta. Sisällä on hämärää, mutta onnistun silti näkemään pienen vilauksen tästä ainutlaatuisesta rakennelmasta. Tuntuu uskomattomalta, että osa sen hirsistä on niin vanhoja, että ne ovat peräisin talvelta 1472-1473.
Yliluonnollisia uskomuksia
Talven kuuraaman kappelin seinään, oven päälle on kirjoitettu laattateksti ”Tässä saarnasi sanaa, lunastusta lausui kerran, pyhä hurskas Henrikkimme, Suomen piispa ensimmäinen. Sana tuotti siunauksen, kantoi kauniin hedelmän, jost on herralle ylistys, Henrikille muistopatsas”.
Pyhän Henrikin saarnahuoneeseen on liittynyt monia uskomuksia. Ylistaron kylä on perimätiedon mukaan kärsinyt lukuisista tulipaloista, mutta saarnahuone on säilynyt niistä huolimatta lähes vahingoittumattomana. Kerrotaan, että saarnahuoneen parvi olisi palanut kahteen tai kolmeen kertaan, mutta palo olisi molemmilla kerroilla pysähtynyt siihen. Saarnahuoneessa on kerrottu myös tapahtuneen ihmeparantumisia. Jopa aitan alta kaivettua multaa on käytetty tautien taltuttamiseen. Saarna-aitan arvellaan olleen myös Pohjanmaalta, Ylä-Satakunnasta ja Hämeestä saapuneiden pyhiinvaeltajien viimeinen pysähdyspaikka ennen Köyliöstä alkanutta ja Nousiaisten kirkolle päättynyttä pyhiinvaellusta.
Piispa Henrik – totta vai legendaa?
Varhaisimmat tiedot Piispa Henrikistä ovat peräisin 1200-luvun lopulta. Varmuudella ei tiedetä onko hän todella ollut olemassa, vai pelkkä myyttinen hahmo. Tiedot hänestä ovat perustuneet Pyhän Erikin legendaan sekä muinaiseen surmavirteen. Konkreettisempiakin todisteita piispa Henrikin olemassaolosta on tosin saatu.
Menneisyyden verhoja on koetettu raottaa arkeologian ja muinaistieteiden tutkimusmenetelmin. Vuonna 1924 Turun tuomiokirkon sakaristosta löytyi restaurointitöiden yhteydessä kallo sekä kaksi tekstiileihin käärittyä käsivarren luuta. Kallon ikä on Turun yliopiston ja Uppsalan yliopiston yhteistyössä myöhemmin varmistamana ajoitettu noin vuoteen 1160. Kallon löytöpaikka ja perimätieto vahvistavat käsitystä siitä, että Piispa Henrik on todella saattanut olla olemassa.
Piispa Henrik on Suomen kansallispyhimys. Hänen uskotaan kuolleen 20. tammikuuta vuonna 1156, mutta hänen muistopäiväänsä vietetään nykyisin 19. tammikuuta. Piispa Henrikin pyhimysmaine on vanhaa alkuperää, sillä ensimmäinen asiakirja, jossa hänet mainitaan pyhänä, on paavi Bonifatiuksen kirjoittaman kirje vuodelta 1296. Piispa Henrikin elämän kohtalon hetket koittivat Köyliössä, jonne lähden ajamaan seuraavaksi.
Köyliönjärven traagiset tapahtumat
Aurinko paistaa pitkästä aikaa miltei pilvettömältä taivaalta ajaessani Kokemäeltä Pyhän Henrikin tietä pitkin Köyliöön. Sopivassa paikassa, sillan kulmalla pysähdyn jaloittelemaan ja tutkimaan karttaa. Olen nyt lähellä paikkaa, jossa piispa Henrikin uskotaan kokeneen elämänsä viime hetket. Täällä, Köyliönjärven jäällä, tapahtui murhenäytelmä, joka puhuttaa ihmisiä vielä tänäkin päivänä.
Satakunnan Köyliössä kerrotaan elelleen 1100-luvulla mies nimeltä Lalli (mahdollisesti Lauri, Laurentius tai Lalloi) yhdessä vaimonsa Kertun (Gertrudin) kanssa. Lallin ollessa poissa kotoa, Piispa Henrik oli matkallaan pistäytynyt Lallin talolle pyytäen ruokaa väelleen. Lallin vaimo Kerttu ei tähän suostunut, joten piispa käski palvelijansa ottamaan joukolleen ruoat väkisin. Piispa maksoi vastahakoiselle vaimolle ruoista ja joukko jatkoi matkaansa.
Kun Lalli palasi kotiin, Kerttu kertoi piispan ottaneen ruoat maksamatta niistä laisinkaan. Tästä talonpoika Lalli raivostui. Hän lähti hevosella ajamaan Piispan seuruetta takaa ja usutti heidät keskelle Köyliönjärven jäitä.
Muinaislöytöjen ja pyhiinvaeltajien saarella
Kun Lalli sai kiinni piispa Henrikin Köyliönjärvellä, hän surmasi tämän kirveellä. Niin päättyi Piispa Henrikin maallinen taivallus. Kansan keskuudessa tarina Piispa Henrikistä ja Lallista jäi kuitenkin elämään.
Kristinuskon tuleminen Suomeen toi mukanaan velvoitteita, joiden voidaan hyvin kuvitella herättäneen vihamielisyyttä aikalaisissa. Kirkon perimiä veroja ja kirkonmiesten kestityksiä ei varmaankaan katsottu aina suopein silmin. Oliko Lalli siis sankari puolustaessaan omaa omaisuuttaan vaiko säälimätön ja julma murhamies? Aikakaudesta ja asian tulkitsijasta riippuen, molemmat henkilöt on nähty sekä sankarina että pahantekijänä.
Näiden vuosisatojen takaisten tapahtumien uskotaan sijoittuneen jonnekin tänne Kirkkokarin saaren lähistölle, jonne hetki sitten kävelin. En ole vuosiin ollut järvenjäällä, joten pistin kaiken uskoni likoon siihen, että jää kantaa ja pääsen turvallisesti perille. Vaikka näin ympärillä retkiluistelijoita, se ei tehnyt asiasta yhtään helpompaa. Sydän pamppaillen saavuin saareen, jossa kansantarujen mukaan olisi sijainnut Köyliön ensimmäinen kappeli.
Vuonna 1955 tänne pystytettiin kristinuskon Suomeen saapumisen muistomerkki ja 44-vuotta myöhemmin muistomerkin vierelle kahdesta kivipaasista koostuva Pyhän Henrikin alttari. Alttaria ja muistomerkkiä ympäröi sammaleen viheriöimä kivikehä. Tunnelma tällä saarella on omintakeinen ja miltei käsin kosketeltava.
Kirkkokarilta Pyhän Henrikin pyhiinvaellusreitti jatkuu Nousiaisten kirkolle. Ajomatkaa Köyliöstä Nousiaisiin on vielä reilun tunnin verran, joten on aika jättää taakse tämä pieni, idyllinen järvisaari.
Matka Nousiaisiin sujuu hyvin ja soljun liikenteen seassa kohti määränpäätäni, mutkittelevan jokimaiseman vierustamaa Nousiaista. Nousiaisten kirkolle johtavan metsäisen tien varrella ei voi olla kiinnittämättä huomiota maastossa esiintyviin valtaviin siirtolohkareisiin. Muinaisten kansantarujen mukaan tällaiset kivenmurkaleet olisivat saaneet paikkansa jättiläisten viskoessa niitä kohti pitäjien kirkkoja.
Piispa Henrikin hauta
Legendan mukaan Piispa Henrik siirrettiin kuolemansa järkeen härkävaunuissa Nousiaisiin ja näin Pyhän Henrikin tie sai nimensä.
Moni seikka tukee teoriaa, jonka valossa voidaan olettaa piispa Henrikin tulleen haudatuksi Nousiaisten kirkon nykyiselle paikalle tai sen välittömään läheisyyteen. Kyseessä on ilmeisesti kuitenkin ollut tätä kivikirkkoa edeltävä mahdollisesti puusta rakennettu pienempi temppeli.
Nousiaisten kirkon sisästä aivan alttarin tuntumasta voi löytää Piispa Henrikin sarkofagin eli hänen kunniakseen tehdyn muistoarkun. Tähän kallisarvoisilla messinkilevyillä varustettuun sarkofagiin on kuvitettu Piispa Henrikin elämänvaiheita. Arkku on ikivanha, sillä se on valmistunut jo 1400-luvun alkupuoliskolla. Nousiaisten kirkolta jatkan matkaani kohti Turun Koroistenniemeä, kohti viimeistä etappiani.
Koroistenniemi – Kirkollisen ja maallisen vallan keskus
Saavun Turun Koroistenniemeen kreivin aikaan, sillä aurinko on juuri vetäytymässä horisonttiin.
Koroistennimen kauppapaikka oli muinoin sekä maallisen että kirkollisen vallan keskus. Merenlahti on ulottunut 1200-luvulla Koroistenniemeen asti ja merenpinta on ollut silloin neljä metriä nykyistä korkeammalla.
Tämä paikka on tarjonnut hyvät puitteet kaupankäynnin ja hallinnon järjestämiselle, koska meri antoi suojaa kolmelta suunnalta. Alueen itäisessä sivussa sijaitsi maavalli, jonka vallihauta erotti niemen mantereesta. Kulku Koroistenniemelle tapahtui laskusiltaa pitkin.
Koroistenniemellä sijaitsi myös aikanaan piispankartano ja kirkko. Jälkimmäinen tuhoutui 1300-luvulla, Itämerellä riehuneiden Vitaaliveljinä tunnetuttujen merirosvojen ansiosta.
Piispanistuin siirrettiin tänne Koroistenniemelle Nousiaisista vuonna 1229. Kun maa alkoi kohota, kaupankäynnin keskus alkoi siirtyä joen alajuoksulle. Turun tuomiokirkon valmistututtua 1300-luvulla piispanistuin sai nykyisen paikkansa.
Pyhän Henrikin tie päättyy tai alkaa, riippuen kumpaan suuntaan kulkee, Turun Tuomiokirkolle. Nousiaisista, Mynämäen ja Yläneen kautta kulkeva osuus reitistä kuuluu nykyään Kuhankuonon retkeilyreitistöön, ja sen kokonaispituus on 140 kilometriä. Alkuperäinen, aikojen saatossa unohtunut Pyhän Henrikin tie on pystytty selvittämään uudelleen paikannimien ja arkeologisten löytöjen perusteella.
Ilta on jo pimennyt, kun saavun kotipaikkakunnalleni Saloon. Päätän ajaa kotiin merenrannan kautta.
Matka oli onnistunut, vaikka en voi olla miettimättä mikä kumma sai minut ajamaan melkein kolmensadan kilometrin matkan vanhan legendan perässä, eihän tiedetä varmasti onko Piispa Henrikin ja Lallin tarina edes totta?
Ehkä vanhassa suomalaisessa sananlaskussa on totuuden siemen; ei niin suurta valhetta, ettei totta toinen puoli. Jos Piispa Henrik ja Lalli ovat todella olleet olemassa, niin kenties totuus heistä saattaa olla taruakin ihmeellisempi. Joka tapauksessa legendan pitää hengissä omalta osaltaan muinainen pyhiinvaellusreitti. Sen maisemien halki vaeltaa joka vuosi kulkijoita, joista jokainen löytää oman vastauksensa tähän keskiaikaiseen, mieltä vaivaavaan mysteeriin. Piispa Henrikin ja Lallin tarun viimeinen sivu odottaa yhä aukaisijaansa.