Tampereella sijaitseva Näsilinna toimi 1918 käydyn Suomen sisällissodan aikana punaisten joukkojen päämajana. Miten silloin päädyttiin tilanteeseen, jossa oma kansa kääntyi toisiaan vastaan? Asiaa ymmärtääkseen on palattava tapahtumia edeltävään vuoteen.
Vuosi 1917 oli paitsi Suomessa myös maailmalla suurten mullistusten aikaa. Venäjällä tsaarivalta kukistui helmikuun vallankumoukseen. Toinen vallankumous koettiin vielä saman vuoden lokakuussa, jolloin valtaan siirtynyt väliaikaishallitus kaadettiin. Vallan kaappasi kommunistinen bolsevikkihallitus. Suomessa työväestö vaati muun muassa kahdeksan tuntista työpäivää. Eriarvoisuutta ei haluttu enää hyväksyä vaan sääty-yhteiskunta haluttiin murtaa lopullisesti ja saattaa tilalle parlamentaristinen hallinto. Elettiin myös ensimmäisen maailmansodan loppuaikoja. Pula elintarvikkeista erityisesti viljasta, johti siihen, että pienituloisten mahdollisuudet hankkia elintarvikkeita heikkenivät. Maata vaivasivat inflaatio, korkea työttömyys ja vaikea poliittinen tilanne. Tämä lisäsi toivottomuutta ja huolta työväestön keskuudessa.
Marraskuun 14. päivä 1917, Työväen vallankumouksellinen keskusjärjestö päätti aloittaa suurlakon. Lakko pyrittiin varmistamaan riisumalla suojeluskuntalaisia aseista työväenkaartien avulla. Niistä eriytyi järjestyskaarteja ja punakaarteja. Muutaman päivää kestäneen lakon jälkeen pinnan alla kyti, sillä lakon aikana kaartien toimintaa oli vaikea pitää hallinnassa ja osa niistä sortui laittomuuksiin.
Kriisi kärjistyi lopulta sisällissodaksi tammikuussa 1918. Sodan osapuolina olivat punaiset ja valkoiset. Punaiset joukot, jotka koostuivat pääsääntöisesti työväestöstä, saivat hallintaansa Etelä-Suomen. Vastapuolella toimivat valkoiset hallitsivat Pohjois- ja Keski-Suomea. He olivat jääkäreitä, suojelukuntalaisia, värvättyjä sotilaita tai asevelvollisia. Venäjä tuki punaisia luovuttamalla heille aseita. Saksalaiset taas toimivat valkoisten apuna tekemällä hyökkäyksiä Etelä-Suomeen 13 000 sotilaan joukoin. Sisällissodan ratkaisuhetket koettiin Tampereella.
Toinen päivä huhtikuuta 1918 valkoiset olivat saaneet ylipäällikkö Mannerheimiltä käskyn hyökätä seuraavana päivänä Tampereelle. Valkoisten rynnäkkö Tampereelle ei sujunut kuitenkaan suunnitelmien mukaan. Ainoastaan jääkärikapteeni Gunnar Melinin johtama joukkue onnistui etenemään kohteeseensa Näsilinnaan.
Siitä mitä Melinin komppanian tullessa Näsilinnaan tapahtui, on olemassa ristiriitaista tietoa. Oliko Näsilinnan valtaus taistelu ollenkaan vai siviilien raaka teloitus, tai puhdistus, kuten tapana oli nimittää?
Joka tapauksessa aamun valjetessa punaiset ryhtyivät hyökkäykseen saadakseen Näsilinnan takaisin haltuunsa. Melinin komppania huomasi lopulta olevansa saarroksissa. Ammukset ja ruoka olivat myös lopussa. Komppania päätti paeta pimeän tultua Näsijärven jäälle. Näsilinna ei saanut olla kuitenkaan kauan punaisten hallussa, vaan huhtikuun neljäntenä päivänä punaiset menettivät palatsin toistamiseen valkoisille.
Valkoisten maaliskuun lopulla katkaisemalla Lempäälän junaradalla oli tärkeä merkitys Tampereen valtauksessa. Se esti punaisten lisäjoukkojen tuomisen Tampereelle ja punaisten pakenemisen Helsinkiin. Näsilinnan vallannut joukko-osasto eteni Tampereen keskustaan. Siellä punaisten tukikohtina toimivia teatteritaloa ja kaupungintaloa tulitettiin nyt tykein ja konekiväärein.
Seuraavana päivä punaiset joutuivat saarroksiin ja iltaan mennessä valkoiset olivat ottaneet haltuunsa Tampereen keskustan. Viimeiset punaiset perääntyivät Pyynikille ja Pispalan suuntaan. Lopullinen antautuminen tapahtui huhtikuun kuudentena päivänä 1918.
Sisällissodan uhrit
Sisällissodan arvioidaan vaatineen kaiken kaikkiaan 38 000 uhria. Heistä punaisten teloituksissa kuoli 1424 valkoista, joista neljä kuoli vankileirillä. Valkoisten käsissä teloitettiin 7370 punaista. Heistä 11 652 kuoli valkoisten vankileirillä. Sodan muut uhrit olivat venäläisiä ja saksalaisia sotilaita. On mahdollista, että uhriluku oli kuitenkin arvioitua suurempi.
Palataan vielä hetkeksi Näsilinnaan ja siihen mihin tarkoitukseen palatsi alun perin rakennettiin.
Näsilinnan rakennutti aikanaan teollisuuspatruuna Wilhelm Von Nottenbeckin poika Peter. Milavidaksi nimetty renesanssihenkinen palatsi valmistui keväällä 1899. Ainoastaan perheen lapset ehtivät asua Milavidassa. Peterin ja hänen vaimonsa Olgan kuoltua huoltajaksi määrätty Edvard Von Nottenbeck myi palatsin Tampereen kaupungille 1905. Peterin isä Wilhelm oli Suomeen asettunut baltiansaksalainen tehtaanjohtaja, jolle oli myönnetty aatelisarvo vuonna 1855. Hän oli Carl Samuel Nottenbeckin poika, joka oli ostanut Finlaysonin puuvillatehtaan yhdessä hovineuvos Georg Rauchin kanssa sen perustajalta skotlantilaiselta tehtailijalta, James Finlaysonilta.
James Finlaysonin privilegiokirja siirtyi tehdaskaupassa uusille omistajille. Privilegiokirjan avulla Venäjän keisari Aleksanteri I myönsi sen omistajille laajat etuoikeudet. Ne takasivat ilmaisen maa-alueen Tampereelta, yksinoikeuden Tammerkosken länsipuoleen, 30 000 seteliruplan korotonta lainaa 20 vuoden laina-ajalla, erikoisoikeudet Tampereelle muuttaville englantilaisille sekä laajat tulliedut.
Wilhelm Nottenbeckin johdon aikana 1860–1890 Finlaysonin alue kehittyi monin tavoin. Tehdas omisti laajoja asuinalueita, jotka muodostivat oman puuvillatehtaan kaupunginosan. Kaupunginosa toimi eräänlaisena sisäisenä valtiona, sillä oli oma poliisi, palokunta, koulu, kirjasto, kirkko, pankki ja jossain vaiheessa myös oma raha.
Vuoden 1917 epävakaa tilanne sai Nottenbeckit lopulta jättämään Tampereen taakseen. Viimeinen aatelissuvun jäsen, Peter von Nottenbeckin tytär madame Andrée de Nottenbeck kuoli Genevessä vuonna 1990. Yhden suvun tarina oli tullut päätökseen.
Nottenbeckien jälkeen Milavidasta tuli Näsilinna ja kaupunki perusti sinne Hämeen museon, joka toimi 1908 lähtien aina vuoteen 1997. Seitsemäntoista vuoden tyhjillään olon jälkeen palatsi remontoitiin ja Näsilinna on ollut tästä vuodesta alkaen museokäytössä.
Oppiiko ihminen vai voiko historia toistaa itseään?
Suomen sisällissodan tapahtumista on nyt kulunut 97 vuotta. Kävellessäni Näsilinnan käytäviä pitkin, on vaikea kuvitella minkälaista kauhua ja pelkoa ihmiset ovat tuona aikana näiden ovien sisällä, ja niiden ulkopuolella kokeneet. Suomessa moni asia on muuttunut sen jälkeen ja muuttuu yhä. Tätä aikaa leimaa kuitenkin epävarmuus talouden kehityksestä, kansalaisten eriarvoistumisen kasvu ja toisaalta ääriryhmien nousu. Meillä on silti tänä päivänä kokonaan toisenlaiset mahdollisuudet vaikuttaa siihen, mihin suuntaan kehitystä viedään. Toteutuuko oikeudenmukaisuus vai synnytetäänkö voimakkaita vastakkainasetteluja. Yksi asia on kuitenkin varma; tulevaisuudenuskoa tarvitaan tänään enemmän kuin koskaan.