Korkeilla kallioisilla paikoilla, vesistöjen läheisyydessä sijaitsee kaksi toisistaan erillistä ja erikoista linnamaista rakennusta. Yksityiskohtia myöden suunnitelluissa Hvitträskin ja Tarvaspään ateljeekodeissa työskenteli viime vuosituhannen alkupuolella varsin tuotteliaita taiteilijoita, joiden kätten jäljet näkyvät ympärillämme yhä tänäkin päivänä. Matkasin ottamaan selvää, millainen oli taiteilijoiden matka maailmanmaineeseen, miksi nämä ateljeekodit aikanaan rakennettiin ja millaisia elämäntarinoita niihin liittyi. Vierailujeni aikana käy myös ilmi, miten näiden ateljeekotien kohtalot lopulta kietoutuvat toisiinsa.
Kuva: Akseli Gallen-Kallelan luonnos, ”Sammon puolustus”, Pariisin paviljongin kupolifreskoille. Wikimedia commons.
Hvitträrskin tarina alkaa siitä kun….
kolme nuorta, lupaavaa arkkitehtiopiskelijaa päättää perustaa yhteisen yrityksen vuonna 1896 Helsinkiin. Syntyy arkkitehtitoimisto, jonka nimi muodostetaan kolmesta sukunimestä Gesellius, Lindgren, Saarinen.
Kun Armas Lindgren, Herman Gesellius ja Eliel Saarinen valmistuvat Polyteknillisestä opistosta, he päättävät ottaa omalla ehdotuksellansa osaa luonnoskilpailuun.
Kirkkomainen, kaariholvattu paviljonki, jota koristivat taiteilija Axel Gallénin maalaamat kansallisromanttiset Kalevala-freskot tuo heille koko suunnittelukilpailun voiton. Voittotyö tarkoittaa heille matkaa Pariisin maailmannäyttelyyn, yli 76 000 näytteilleasettajan joukkoon.
Kuva: Suomen paviljonki, Pariisin maailmannäyttely. Wikimedia commons.
Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900, vierailee yli 50 miljoonaa ihmistä. Suomen paviljonki onnistuu herättämään valtaisaa kiinnostusta ihmisissä. Kansakuntien kadun varrella ollut Suomen paviljonki palkitaan useilla palkinnoilla ja kunniamaininnoilla.
Ateljeekodit maaseudulle
Maailmannäyttely avitti arkkitehtikolmikon asemaa myös kotimaassa. Kansallisromanttisella tyylillä maailmanmaineeseen nousseille arkkitehdeille alkoi sataa uusia suunnittelutöitä.
Ajan ihanteiden mukaan Gesellius, Lindgren ja Saarinen päättivät rakentaa ateljeekodit maaseudun rauhaan. Sopivaksi paikaksi valikoitui Luoman kylä Kirkkonummella. Hvitträrsk toimi siis aikanaan paitsi arkkitehtitoimistona, myös perheiden kotina. Kukin arkkitehdeistä suunnitteli itse oman talonsa vuosien 1902-1903 välillä.
Armas Lindgrenin talo paloi oikosulusta alkaneessa tulipalossa perusteellisesti jo vuonna 1922. Eliel Saarisen poika Eero suunnitteli sen tilalle yhä olemassa olevan, pienemmän rakennuksen. Hvitträskissä oleva kahvila-ravintola toimi aiemmin Herman Geselliuksen huvilana.
Eteläpäädyssä asui Eliel Saarinen yhdessä Loja-vaimon ja lasten kanssa.
” Niinpä Hvitträsk oli meille koti, sanan täydessä merkityksessä. Siellä Pipsan ja Eero kasvoivat ja varttuivat, ja siellä Loja ja minä tunsimme sitä henkistä yhteenkuuluvaisuutta, joka uskoni mukaan on rakkauden tulos.”
– Eliel Saarinen
Hyvien yhteyksien päässä
Hvitträsk sijaitsee korkealla metsäisellä tontilla, Vitträsk-nimisen järven rannalla. Tänne pääsi entisaikaan kulkemaan Helsingistä joko vesiteitse Luoman höyrylaivalaituriin tai matkustamalla junalla Luoman asemalle.
Kuva: Vasemmalta arkkitehdit Armas Lindgren, Eliel Saarinen, Albertina Östman ja Herman Gesellius. Wikimedia commons.
Millaisia olivat Hvitträskin arkkitehdit?
Armas Lindgren pääsi ylioppilaaksi tulonsa jälkeen heti opiskelemaan arkkitehtuuria. Lindgreniä kiinnosti erityisesti taidehistoria, jota hän pääsi opettamaan Polyteknillisessä opistossa. Hän toimi myös Taideteollisuuskeskuskoulun eli nykyisen Aalto-yliopiston korkeamman osaston taiteellisena johtajana kymmenen vuoden ajan. Vuonna 1919, hänet nimitettiin rakennustaiteen professoriksi Teknilliseen korkeakouluun. Lindgrenin sydäntä lähellä oli myös rakennusten suojelu ja hän otti kiivaasti kantaa muun muassa Vanhan Rauman säilymisen puolesta.
Saarisen ja Geselliuksen kanssa Lindgren työskenteli vuoteen 1905, jonka jälkeen hän alkoi suunnittelemaan julkisia rakennuksia muun muassa Suomen ensimmäisen oman arkkitehtitoimiston perustaneen naisen, Wivi Lönnin kanssa. Yhdessä Lönnin kanssa syntyi muun muassa Tallinnan Estonia-teatteri. Kolmen lapsen isä, Armas Lindgren ei ehtinyt elää kovin vanhaksi vaan kuoli jo 55-vuotiaana.
Kauppiasvanhempien pojan, Herman Geselliuksen haaveissa oli alun perin insinöörin ammatti. Ennen arkkitehtiopintoja hän oli ollut harjoittelijana Nobel-suvun tehtailla Pietarissa ja opiskellut vuoden koneenrakentamista Polyteknillisessä opistossa. Herman Geselliuksen tunnetuimpia arkkitehtisuunnitelmia ovat Viipurin rautatieasema yhdessä Eliel Saarisen kanssa sekä Wuorion talo Helsingin Unioninkadulla. Hänen sisustussuunnitelmiinsa kuului myös Viipurissa sijainnut Suur-Merijoen kartano. Geselliuksen ura jäi lyhyeksi, sillä hän sairastui keuhkotautiin ja kuoli ollessaan vain 42-vuotias.
Seitsenlapsisessa perheessä varttunut Eliel Saarinen suunnitteli aluksi taiteilijan uraa. Hän valitsi kuitenkin Polyteknillisen opiston arkkitehtuurilinjan ja opiskeli samanaikaisesti Keisarillisen Aleksanterin yliopiston piirustuslaitoksella. Hänen uransa alkoi yhteistyöllä arkkitehtikollegojensa kanssa. Omassa toimistossaan hän työskenteli aina vuoteen aina 1923 asti. Tänä aikana valmistuivat Saarisen suuritöiset arkkitehtityöt, kuten Lahden ja Joensuun kaupungintalot sekä Helsingin rautatieasema. Saarinen ehti uransa aikana työskennellä sekä Suomessa että Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa hän suunnitteli useita rakennuksia, muun muassa konserttitalon, yksityistaloja, kirkkoja, asuinalueita ja kouluja.
Eliel Saarisen ura kesti peräti 54-vuotta. Tuona aikana hän tuli tunnetuksi arkkitehtuurin uudistajana niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin. Vaikka viime- ja edellisvuosisadan vaihteen suomalaisarkkitehdeille oli tavanomaista ylläpitää vilkasta keskustelua lehdissä, Saarinen ei ottanut osaa näihin keskusteluihin. Ei edes silloin, kun hänen suunnitelmansa saivat osakseen voimakasta arvostelua. Hän halusi kai käyttää energiansa ennemmin luomiseen kuin ruotimiseen.
Yhteinen ateljee
Hvitträskin ateljee toimi arkkitehtikolmikon yhteisenä työtilana. Valoisan ateljeen takaosasta löytyy kipsireliefi ”ylösnousemuksen enkeli”. Sen on valmistanut Saaristen perheystävä, unkarilainen taitelija-arkkitehti Geza Maroti.
Geselliuksen, Lindgrenin ja Saarisen yhteinen arkkitehtitoimisto suunnitteli toimintansa aikana useita asuintaloja Helsinkiin. Arkkitehtikolmikon tunnetuimpia suunnitelmia ovat kuitenkin Suomen kansallismuseo ja vakuutusyhtiö Pohjolan toimitalo.
Helsingissä Aleksanterinkatu 44:ssä sijaitsevan Pohjolan toimitalon julkisivusta löytyy lumoavia yksityiskohtia, kuten Hilda Flodinin vuolukivestä valmistettuja peikkomaisia hahmoja ja karhuja. Karhuveistos ottaa kävijät vastaan niin ikään Suomen kansallismuseon sisäänkäynnin edessä.
Yhteisen Arkkitehtitoimiston lopetettua virallisesti 1905, Hvitträskin ateljee jaettiin väliseinän avulla kahtia. Saarinen ja Gesellius työskentelivät yhdessä vielä pari vuotta, apunaan monia piirtäjiä ja arkkitehteja. Geselliuksen kuoleman jälkeen ateljeen väliseinä purettiin ja tämä tila toimi sen jälkeen kokonaan Eliel Saarisen toimistona.
Koristeellinen makuuhuone
Saaristen makuuhuoneen kampauspöydässä ja tuoleissa on käytetty kasviornamentiikkakoristelua ja ne ovat peräisin 1902-03-luvuilta. Ikkunoissa on Eliel Saarisen suunnittelemat verhot. Kupariset uuniluukut on suunnitellut useimmat kuparityöt Hvitträskissä tehnyt taidetakoja, Eric Ehrström.
Saaristen makuuhuoneen sisustus uudistettiin 1910-luvulla. Alkuperäisten sänkyjen tilalle tuli kaarevapäätyinen parivuode ja seinälle samaa tyyliä oleva, ylhäältä kaareva vaatekaappi. Sängyn päätyyn on kuvioitu ruususeppeleen ympäröimä torni. Samaa aihetta on käytetty myös Hvitträskin kirjepapereissa paikan tunnuskuvana.
Hvitträskin kylpyhuone
Kylpyhuone oli vielä 1900-luvun alussa ylellisyyttä, jota käytti ainoastaan isäntäväki. Lapset, palvelusväki ja vieraat käyttivät pesukomuuttia eli pesukaappia pesuvateineen.
Vettä kylpyhuoneeseen saatiin ullakon järvivettä sisältävästä vesisäiliöstä. Vesi pumpattiin öljymoottorilla käyvällä pumpulla Vitträsk-järvestä. Alun perin kylpyhuoneessa on ollut lattiaan upotettu amme, mutta se vaihdettiin jalalliseen myöhemmin. Nykyinen hieno tassuamme on peräisin 1950-luvun alusta.
Kilpakosijat
Hvitträskin ruokahuoneen ”Kilpakosijat”-nimisen lasimaalauksen on suunnitellut Olga Gummerus-Ehrström. Lasimaalauksen kerrotaan kuvaavan Hvitträskin ihmissuhdekiemuroita, jotka saivat aikanaan laajaa huomiota.
Eliel Saarinen oli alun perin naimisissa Matilda Gyldénin kanssa, mutta ihastuikin Herman Geselliuksen sisareen Louise (Loja) Geselliukseen. Samaan aikaan Herman Gesellius taas ihastui Eliel Saarisen vaimoon Matildaan. Tilanne ei kuitenkaan päätynyt välien katkeamiseen, niin kuin voisi kuvitella, vaan maaliskuussa 1904 kumpikin pariskunta vihitiin tahoillaan avioliittoon ja yhteiselämä Hvitträskissä jatkui, joskin hiukan erilaisena.
Maailmannäyttelyn aikainen ryijymalli
Saarisen perheelle tärkeä paikka oli tupa, jonka penkkiä koristaa Liekki-ryijy, tai pikemminkin sen kopio. Alkuperäisen Liekki-ryijyn suunnitteli Akseli Gallen-Kallela Pariisin maailmannäyttelyyn.
Pariisin maailmannäyttely vuonna 1900 oli suuri tieteen, tekniikan ja taiteen suurkatselmus. Liekki-ryijy oli esillä Gallen-Kallelan suunnittelemassa Iris-huoneessa.
Ranskalainen kriitikko Gustave Soulier kommentoi Suomen paviljongin Iris-huonetta ylistävin sanoin:
”Suomen paviljongissa kiinnittää huomiota ennen kaikkea pieni huone, joka on sisustettu taiteilija Gallénin piirustusten mukaan. Kyetäksemme ymmärtämään ja arvostamaan tätä interiööriä, on lähtökohdaksi otettava aivan toisenlainen elämänpiiri kuin omamme. Huone muistuttaa ehkä parhaiten maalaismiljöötä, mutta Gallén on luonut siitä kotoisen tyylikkään, talonpoikaisen mukavan ja yksinkertaisen siron, hyvin yksinkertaisin keinoin”.
Iris-huoneen alkuperäistä Liekki-ryijyä säilytetään Suomen kansallismuseossa. Sen kutoi aikanaan Suomen Käsityön Ystävät, joka on yksi Suomen vanhimmista designyrityksistä. Yrityksen perusti taidemaalari Fanny Churberg jo vuonna 1879.
Ryijyn yläpuolela olevat lampetit ovat alkuperäisiä.
Tupa suunniteltiin tammikalustein
Eliel Saarisen vaimo Loja oli taitava kuvanveistäjä ja tekstiilitaitelija. Mentyään Eliel Saarisen kanssa naimisiin, hän pyhitti aikansa kuitenkin Hvitträskin talouden hoitamiseen. Loja Saarisesta tuli näin osa arkkitehtitoimiston työyhteisöä.
Varallisuuden kasvu antoi Saarisille mahdollisuuksia myös kodin sisustamiselle. Eliel Saarinen suunnitteli Hvitträskin tupaan tammisen kalustuksen, johon kuului muun muassa pöytä, kolme nojatuolia, kirjakaappi, kaappikello sekä tammiselle jalustalle aseteltu karttapallo. Saarisen suunnitelmiin perustuvat kalusteet valmisti turkulainen Bomanin puusepäntehdas.
Monikäyttöinen kirjasto
Hvitträskin kirjasto oli alun perin arkkitehtien rentoutumiseen tarkoitettu biljardihuone. Kun Eliel Saarinen sai koko ateljeen käyttöönsä, huoneesta tehtiin kirjasto. Tänne Saarinen siirsi Bomanin puusepäntehtaalla valmistetut kirjoituspöydän ja tuolin. Kirjaston kolmelle seinälle asetettiin kirjahyllyt.
Arkkitehtitoimiston päivät olivat välillä pitkiä. Kun työpäivät venyivät joskus illan tai jopa yön tunneille, kirjaston takan edessä saatettiin maistella tauoilla Loja Saarisen tekemiä voileipiä unkarilaisen viinin kera. Kirjastoa käytettiin myös vastaanotto- ja neuvottelutilana, jonka sai tarvittaessa rajattua ateljeestä paksujen verkaverhojen avulla.
Holvikaarinen ruokasali
Hvitträskin tuvan ruokasalin holvikaarinen katto muistuttaa keskiaikaista kirkkoa. Kaariholvien freskokoristelun arvellaan olevan naapurissa asuneen taitelijan Väinö Blomstedtin maalaama. Ruokasali on rajattu aidalla kahteen osaan, ruokailutilaan ja seurustelunurkkaukseen. Vuonna 1914 Eliel Saarinen suunnitteli tilaan uuden penkkiryijyn, johon hän sai inspiraationsa Hvitträskin elämästä: Loja Saarinen kukkineen, Pipsan-tytär prinsessana ja Eero-poika eläinystäviensä kanssa.
Ruokasali toimi myös perheen musiikkihuoneena. Siellä ovat arvatenkin vierailleet myös heidän ystävänsä, joita olivat muun muassa säveltäjät Jean Sibelius ja Robert Kajanus.
Seuraelämästä nautittiin paitsi musiikin, myös hyvän ruoan merkeissä. Ruokapöydässä oli usein sieniä, marjaruokia ja kalaa; kaikkea sitä mitä luonnolla oli tarjottavana. Eliel Saarisen kielen vei mennessään erityisesti Fillet Wellington, voitaikinaiseen kuoreen leivottu häränfilee.
Toiselle mantereelle
Vuonna 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota vähensi Suomen rakennustoimintaa. Myös arkkitehtitoimiston toiminta supistui merkittävästi.
Sotavuosien jälkeen, vuonna 1922, tapahtui niin onnettomia kuin myös onnellisia sattumuksia. Heinäkuussa Hvitträskiä kohtasi tuhoisa tulipalo, jossa sen pohjoisosa tuhoutui kokonaan. Loppuvuodesta onni kuitenkin kääntyi. Eliel Saarinen sai kirjeen Yhdysvalloista. Hänet oli palkittu toiselle sijalle Chicago Tribune -lehtitalon pilvenpiirtäjäkilpailussa. Uusien töiden toivossa Saariset muuttivat Yhdysvaltoihin mukanaan 18-vuotias Pipsan ja silloin vasta 13-vuotias Eero-poika.
Hvitträsk ei pariskunnalta unohtunut ulkomaillakaan, vaan Saariset kävivät täällä joka kesä sotavuodet poislukien. Loja Saarinen lähetti ahkeraan kirjeita sukulaisille, ystäville ja palvelusväelle. Kirjeissä oli annettu yksityiskohtaiset ohjeet puutarhan hoitoa ja taloudenpitoa varten aina ruusujen leikkaamisesta liinavaatteiden tuuletukseen.
Hvitträsk säilyi Eliel ja Loja Saarisen omistuksessa vuoteen 1949, jolloin Saariset myivät sen varatuomari Rainer Vuoriolle ja hänen vaimolleen kirjailija Anelma Vuoriolle.
Luomiskyky siirtyi myös jälkipolviin
Heinäkuun ensimmäisestä päivästä vuonna 1950 tulee Eliel Saarisen viimeinen. Hän menehtyy Yhdysvalloissa Cranbrookin kodissa Michiganissa. Elielin uurna haudataan vielä samana kesanä Hvitträskin luonnonpuistoon.
Helsingissä järjestetyssä muistotilaisuudessa puhuvat silloin vielä pääministerin tehtäviä hoitanut Urho Kekkonen sekä arkkitehti Alvar Aalto. Kansainväliseen maineeseen nousseen Eliel Saarisen muistokirjoitus julkaistaan maailman merkittävimmissä arkkitehtuurilehdissä.
Arkkitehtuurin parissa Eliel Saarinen sai toimia visionäärinä sekä hyödyntää ja kehittää luomiskykyään. Sama intohimo siirtyi myös Elielin poikaan Eeroon, joka jatkoi työskentelyä isänsä toimistossa hänen kuolemaansa saakka. Eliel Saarisen omenanmuotoiseen muistolaattaan on kaiverrettu kolmella kielellä sanat ”Työ on avain ihmishengen luovaan kehitykseen”.
Omenapuiden ympäröimä Hvitträskin puutarha on hiljainen. Suuria vesipisaroita alkaa putoilemaan alas taivaalta ja hakeudun suojaan tiheän lehtikujan alle. Kun sade taukoaa, lähden ajamaan runsaan parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan toiseen ateljeekotiin, jonka rakennuttaja tunsi aikanaan hyvin myös Hvitträskin asukkaat.
Osa 2. julkaistaan tiistaina 20. syyskuuta 2022.