Menneenä kesänä tein retken Etelä-Karjalan suunnalle. Tieni risteili Suomen itäreunalta kohti Kymenlaaksoa ja Uuttamaata. Sattumaa ja vähän tuuriakin oli matkassa, sillä Suomen suuriruhtinaskunta-ajan keisarit tuntuivat jättäneen oman historiallisen jälkensä moniin vierailukohteisiini. Jutun teema syntyi siis vähän kuin itsestään. Reissua leimasivat myös fantastiset koskimaisemat ja kirkkoympäristöt, joiden historia on muokannut suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuriperintöä.
Etelä-Karjalan maakunnassa on pikkuinen, vähän alle viidentuhannen asukkaan kunta, jonka ainakin vanhemmat lukijat muistavat leijonastaan. Runsas kolmekymmentä vuotta sitten täällä Ruokolahdella etsittiin silminnäkijähavaintojen perusteella leijonaa. Leijonan jäljille yritti päästä niin suurpetotutkija kuin mediakin. Vaikka maastosta löydettiin Suomen luontoon kuulumattoman kissapedon jäljet, leijonan kohtalo jäi ikuiseksi mysteeriksi. No, ainakin paikkakunnan nimi jäi silloin monen suomalaisen mieleen.
Runsaan kolmenkymmenen kilometrin päässä Ruokolahden keskustasta koilliseen sijaitsee luontonähtävyys, jota kannattaa käydä katsomassa, jos täällä päin seikkailee. Nähtävyyden äärelle pääsee ajamalla kantatie kuuttakymmentäkahta pitkin, josta risteää tie metsätaipaleelle. Sen takana sijaitsee Kemppilän Myllykosken vesiputoukset.
Kemppilän myllyn historiaa
Täällä Kemppilän Myllykoskella on aikanaan sijainnut nimensä mukaisesti Kemppilän mylly, jota käytettiin muun muassa lähikylien viljojen jauhamiseen. Huonokuntoisten tieyhteyksien tähden jyvät myllyyn kuljetettiin vesiteitse ja kannettiin ylös myllylle. Kemppilän myllyssä toimi myös myllärin omistuksessa oleva pieni sähkölaitos, josta saatiin sähköä lähistön asukkaille. Lisäksi myllyn yhteydessä toimi saha ja pärehöylä. Vuoteen 1963 asti, Kemppilän Myllykosken kautta uitettiin myös tukkeja Saimaalle.
Muistona myllyajoilta, kosken yläjuoksulta löytyy valettu turbiinipyörä.
Usean könkään sarjasta koostuva Kemppilän myllykoski on kuusikymmentä metriä pitkä ja seitsemäntoista metriä korkea putouskoski. Kemppilän myllykoski kuuluu Suomen kymmenen korkeimman vesiputouksen joukkoon.
Koski kahden järven välissä
Kemppilän Myllykoski on muodostunut kahden järven, Ihalanjärven ja Suuren Jukajärven väliselle kannakselle. Järvien korkeusero on noin kahdeksantoista metriä. Ihalanjärvi laskee kannaksen poikki virtaavaan Myllyjokeen ja sieltä edelleen Kemppilän Myllykoskelle. Tulva-aikaan, erityisesti kosken alajuoksi on komea näky.
Kemppilän Myllykosken kuohut valuvat viuhkamaisesti kaltevaa kalliota pitkin kohti Suurta Jukajärveä. Keväällä tai syksyn sateiden jälkeen paikka on varmasti parhaimmillaan.
Suuri Jukajärvi on rotkojärvi, jonka keskisyvyys on 23 metriä. Näin mitattuna se on Suomen syvin järvi. Suuren Jukajärven syvin kohta ulottuu lähes viiteenkymmeneen metriin asti.
Kemppilän Myllykoskelta lähdin ajelemaan takaisin Lappeenrantaan päin, jossa minun oli tarkoitus majoittua. Olen jo ajamassa Ruokolahden keskustan ohi, kunnes näen järven takana pilkoittavan kirkon kupolin ja päätänkin poiketa reitiltäni.
Ristikirkko
Ruokolahdella on ollut kolme kirkkoa ennen tätä nykyistä vuonna 1854 valmistunutta kirkkorakennusta. Kirkon piirustuksista on vastannut virallisesti arkkitehti Ernst Lohrmann, mutta perimätiedot kertovat, että piirustusten todellinen laatija olisikin ollut arkkitehti Carl Edefelt, taidemaalari Albert Edefeltin isä.
Ruokolahden kirkon rakennusmestari Theodor Tolpo on vastannut myös Joensuun lähellä olevasta Rääkkylän puukirkon suunnittelusta. Hänen käsialaansa on niin ikään Savonlinnassa sijaitseva Kerimäen kirkko, jonka kerrotaan olevan maailman suurin puukirkko. Sen sisään mahtuu jopa viisituhatta ihmistä.
Ruolahden kirkko on suunniteltu ristin muotoon eli se on niin kutsuttu ristikirkko. Keskikupolin lisäksi siitä erottuu erityisesti tämä korkealle kurottuva kellotorni.
Ruokolahden kirkossa on istumapaikkoja yhteensä noin tuhannellekahdellesadalle hengelle. Valtaosa kirkon esineistöstä, kuten käytävällä näkyvät messinki- ja kristallikruunut on saatu lahjoituksina.
Kirkon katseenvangitsija on korkealla kupolin alla oleva puolipyöreä ikkuna. Sen alapuolinen alttaritaulu on nimeltään ”Kristus ristillä” ja sen on maalannut Alexandra Frosterus-Såltin. Frosterus-Såltin oli suomalainen taidemaalari, joka oli erikoistunut alttaritauluihin. Niitä syntyi hänen käsissään peräti kuusikymmentäviisi kappaletta. Hän oli paitsi taidemaalari, myös Suomen ensimmäinen piirustuskoulussa opettanut nainen.
Inspiraation lähteellä
Rakennustelineet kertovat, että Ruokolahden kirkolla tehdään parhaillaan remonttia. Siitä huolimatta, uteliaisuuteni vie voiton ja menen katsomaan, mitä kirkon takaa löytyy.
Huomaan kaksi kiveen kiinnitettyä laattaa, joista toisessa on Albert Edefeltin kasvokuva ja toisessa kaksi vierekkäin istuvaa naista.
Miten nämä kuvat liittyvät toisiinsa ja oliko Edefeltillä joku yhteys Ruokolahteen?
Saan tietää, että satakolmekymmentäseitsemän vuotta sitten, juuri tällä paikalla, missä nyt olemme, Edefelt aloitti maalaamaan kuuluisaa teostansa ”Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä”. Maalauksessa esiintyy juuri tuo takana näkyvä kirkon seinä ja sen edessä naisia kansanpukuihin pukeutuneina. Alkuperäinen maalaus sijaitsee tätä nykyä Ateneumin taidemuseossa, Helsingissä.
Edefeltin käydessä Ruokolahdella, hän asui kuuluisan kansanparantajan Elli Jäppisen luona. Elli oli ansioitunut hieroja ja parantaja, jonka maine tunnettiin paitsi Suomessa myös Venäjällä. Hän auttoi Edefeltiä löytämään paikallisten keskuudesta malleja maalaukseen. Lopullisen version Edefelt viimeisteli Porvoossa, Haikon kartanossa.
Maalaus kulki näyttelykierroksella suurissa taidekeskuksissa ympäri maailmaa ja sai osakseen paljon ihailua. Se antoi taiteilijalle myös vaikutteita tulevaan ja rohkaisi eteenpäin:
”Meitä (Suomea) ei nujerra mikään niin kauan, kuin meillä on sellainen määrä elinvoimaa, kuin tällä näyttelyllä olemme osoittaneet omistavamme”, tiedetään Edefeltin sanoneen Pariisin näyttelynsä jälkeen.
Sankariportin alla
Seuraava vierailukohde vie meidät ajassa runsas kahdeksankymmentä vuotta taaksepäin, helmikuun 29. päivään vuonna 1940:
Aamu valkenee kirkkaana. Eletään karkauspäivää ja talvisodan neljättä kuukautta.
Suomalaisilla on lentotukikohta Saimaalla, Ukonsalmessa. Tukikohtaan sijoitettujen hävittäjien tehtäväksi on annettu suojella Vuoksenlaakson siltoja sekä lähiseudun metsäteollisuuden tehtaita. Kun kahden suomalaisen lentolaivueen hävittäjät ovat palaamassa torjuntalennolta tukikohtaansa, venäläiset saavat vihiä tukikohdan olinpaikasta.
Koko päivä oltiin Ruokolahdella kuultu ilmahälytyksiä, mutta hälytyksen kantautuessa jälleen ilmoille kello yhdeltä iltapäivällä, ovat tapahtumat jo täydessä käynnissä. Venäläiset ovat palanneet kolmenkymmenenkuuden hävittäjän voimalla ja aloittaneet talvisodan kovimman ilmataistelun, johon joutuu osalliseksi viisitoista suomalaishävittäjää. Neljä lentäjää kuolee ja hävittäjistä seitsemän menetetään.
Ruokolahden vanhalle hautausmaalle on haudattu yhdeksänkymmentä talvisodassa kaatunutta.
Vanha hautausmaa sijaitsee paikalla, jossa on sijainnut Ruokolahden kolme ensimmäistä kirkkoa. Tänne on siunattu vainajia ensimmäisen kerran jo vuonna 1572. Tie vanhalle hautausmaalle kulkee talvisodassa menehtyneiden muistolle suunnitellun kivisen sankariportin kautta. Sankariportin on suunnitellut taiteilija Ilmari Wirkkala.
Petäjä toimi häpeäpaaluna
Ruokolahden kirkonmäeltä voi löytää yhä vanhan petäjän, jonka kerrotaan toimineen aikanaan kansalaisten rankaisemiseen. Sunnuntaisin, jumalanpalveluksen aikaan tuomitut sidottiin käsistään kiinni puuhun häpeärankaisuksi, jotta koko kirkkokansa näkisi heidät. Tuomittuja saatettiin rankaista myös raipaniskuin. Tätä varten oli perustettu virkakin. Viimeisen ”piiskurin” kerrottiin olleen Nyman-niminen mies ja hänet valittiin virkaansa vuonna 1870, sataviisikymmentäneljä vuotta sitten.
Hautausmaan ympäri kulkevaan kiviaitaan on aikanaan kunkin seurakuntalaisen pitänyt tuoda kiviä, oman varallisuutensa mukaan.
Ongelmallinen kellotapuli
Ilmassa tuntuu tervan tuoksu. Lähestyn yhtä Ruokolahden vanhimmista rakennuksista.
Paanukattoinen kellotapuli on saanut tervasivelyn useasti. Sen on valmistanut aikanaan kirvesmies nimeltään Tuomas Ragvaldinpoika Suikkanen. Vuonna 1752 valmistuneen kellotapulin paanut uusittiin vuonna 1915, jolloin raaka-aineeksi käytettiin purettuja kirkonpenkkejä.
Kellotapuli määrättiin purettavaksi 1800-luvulla, koska pelättiin, että suuren kellon pauhatessa se kaatuisi kumoon. Kellotapulia ei kuitenkaan purettu, vaan tapulin kello päätettiin siirtää kirkontorniin. Tapuli jäi tälle paikalle ja näin sitä saadaan katsella yhä tänäkin päivänä.
Kotiseutumuseo viljamakasiinissa
Kellotapulia vastapäätä, tien toisella puolella sijaitsee Ruokolahden kotiseutumuseo. Museo on perustettu 1860-luvulta peräisin olevaan viljamakasiiniin. Sieltä löytyy kolmesta kerroksesta noin kolmetuhatta museoesinettä. Ensimmäisestä kerroksesta löytyy esineistöä Ruokolahden nykyisestä ja edeltävistä kirkoista. Muun muassa 1600-luvulta peräisin oleva saarnastuoli.
Ihme korkeuksista
Noin neljän metrin korkeudessa, Ruokolahden hautausmaalla sijaitsevassa puussa kasvoi näin suuri pahka. Yleensä suurikaan pahka ei haittaa puun kasvua, mutta tämä kyseinen puuyksilö alkoi kuitenkin lahota ja niinpä puu jouduttiin kaatamaan. Pahka päätettiin kuitenkin ottaa talteen. Sitä pääsee ihmettelemään Ruokolahti-talon pihapiirissä.
Riihissä on ennen muinoin kuivattu ja puitu viljaa. Tämä 1800-luvulta peräisin olevan riihi on saatu lahjoituksena. Se on alun perin sijainnut Ruokolahden Kuopiolan kylässä, Kännimäellä.
Vesistö, jonka näin kun olin ajamassa Ruokolahden ohi, on Saimaaseen kuuluva Pappilanlahti. Pappilanlahti on loogisesti valikoitunut nimi tälle vesistölle, sillä Ruokolahden kirkko sijaitsee miltei järven rannalla ja pappilat taas rakennettiin usein kirkon läheisyyteen.
Järven toiselta puolelta kulkevalta kantatieltä on vain noin parinkymmenen kilometrin matka Imatralle, jonne lähdin ajamaan seuraavaksi.
Valtionhotellilla on ollut monia tehtäviä
Imatrasta tuli tunnettu matkailukohde jo vuonna 1772. Tähän vaikutti merkittävällä tavalla Venäjän keisarinna Katariina Suuri, joka teki retken Imatrankoskelle, mukanaan sadankahdenkymmenenkuuden hevosen saattue. Varmasti ikimuistoinen kokemus niille, jotka ovat tätä vierailua päässeet todistamaan.
Ensimmäinen majatalo rakennettiin tänne Imatrankosken varrelle, nykyisen Valtiohotellin paikalle, vuonna 1846. Se koostui ruokasalista ja kahdesta huoneesta, joiden ikkunoista avautui näkymä koskelle.
Majatalon tilalle rakennettiin myöhemmin kaksi puuhotellia, joista jälkimmäinen vihittiin käyttöönsä vuonna 1893. Hotellin avajaisissa saatiin nähdä sellaisia kansallisromantiikan aikakauden nimiä kuin, Akseli Gallen-Kallela, Juhani Aho, Louis Sparre sekä Albert Edefelt. Molemmat puuhotellit tuhoutuivat myöhemmin tulipalossa; jälkimmäinen ainoastaan vuosi sen käyttöönotosta.
Nykyisen jugendlinnan rakentamista alettiin valmistella Suomen senaatin käskystä. Keisarillinen Suomen senaatti oli Suomen suuriruhtinaskunnan korkein siviilihallintoelin ja tuomioistuin, joka toimi vuosina 1809-1918. Suunnittelutöistä vastasi arkkitehti Usko Nyström. Uusi hotelli avasi ovensa vuonna 1903 ja sai nimekseen Grand Hotel Cascade, joka muutettiin pian Imatran Valtionhotelliksi.
Kun Viipuri-Imatra välille rakennettiin 1800-luvun lopulla rautatieyhteys, Imatrankosken suosio matkailukohteena kasvoi niin suureksi, että seuraavan vuosisadan alussa kosken kuohuja matkattiin katsomaan junalasteittain aina Pietarista asti.
Keskeisen sijaintinsa tähden Imatran Valtionhotellilla on ollut useita muitakin tehtäviä majoitustoimintansa lisäksi: Suomen sisällissodassa Valtionhotelli toimi sotilassairaalana, talvisodassa taas Kannaksen armeijan esikunnan majoittajana ja jatkosodan aikana hotellissa toimi päämajan sotilashallintokeskus. Valtionhotellin kellarissa on sijainnut myös Imatran ilmapuolustuskeskus.
Kiveen hakattua
Imatrankosken varrelta voi löytää kiviä, joihin kävijät ovat hakanneet oman nimensä. Yksi Imatrankosken kävijöistä on ollut Brasilian keisari Pedro toinen.
Vuonna 1876 ajoitetun matkansa keisari aloitti Pohjois-Amerikasta, josta hän matkusti Hangon kautta junalla Viipuriin ja sieltä edelleen Imatrankoskelle. Yönsä hallitsijan kerrotaan viettäneen Lauritsalan kestikievarissa.
Keisari Pedro toinen oli ainoastaan viisi noustessaan isänsä jälkeen valtaan ja viisitoista vuotiaana hänet kruunattiin Brasilian keisariksi.
Johtajana Pedro toinen oli diplomaattinen ja kärsivällinen. Hän onnistui tavoitteessaan edistää niin Brasilian taloutta kuin sen infrastruktuuria. Pedro toisen aikana, Brasiliassa asui noin seitsemän miljoonaa ihmistä. Heistä suurin osa eli orjuudessa. Vaikka keisari tiedosti orjien merkityksen taloudelle, hän vastusti sitä kiivaasti. Tätä eivät orjanomistajat eikä armeija ymmärtäneet vaan keisari syöstiin maanpakoon Eurooppaan. Pedro toisen valtakausi ehti kuitenkin kestää lähes kuusikymmentä vuotta.
Kun keisari Pedro toisen ruumiis lopulta palautettiin Brasilian multiin, kolmekymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen, Brasilian kansa otti hänet vastaan sankarina.
Maankohoamisen aikaansaamaa
Saimaan vedet laskevat Vuoksen laskujoen kautta, Venäjän puolelle Laatokkaan. Vuoksen suurin koski on Imatrankoski. Imatrankoski on saanut alkunsa noin kuusituhatta vuotta sitten, jolloin maa kohosi ja Saimaan suuret vesimassat pääsivät vyörymään Salpausselän läpi kohti kaakkoa.
Tyhjä uoma voi olla vaarallinen
Imatrankosken pohja on miltei vedetön ja ympärillä on hiljaista. Uomassa on kuitenkin vaarallista liikkua, sillä mahdollisissa huolto- tai häiriötilanteissa vesivoimalan luukut voidaan joutua avaamaan nopeasti ja uoma alkaa täyttyä vedellä.
Yhtäkkiä maisemia katsellessa huomaan ihmisten kerääntyvän sankoin joukoin kosken yli vievän sillan molemmin puolin. Kaksi bussia ohjataan suluksi siltojen päähän. Saan tietää, että aivan pian on alkamassa suosittu koskinäytös. Odotan malttamattomana mitä tapahtuu. Kello käy, eikä mitään tapahdu, kunnes…
vesimassat päästetään vapaaksi ja kosken kuohut valloilleen. Voimala puskee vettä kovalla voimalla ja saa sen vaahtoamaan edessäni.
Samalla kun koski täyttyy vedestä ja kuohu yltyy ylimmilleen, kajahtaa ilmoille Sibeliuksen Karelia. Musiikki saa arvoisensa puitteet ja sopii loistavasti tähän maisemaan ja tunnelmaan.
Imatran matkailijoille pyrittiin keksimään 1800-luvulla jos jonkin näköistä nähtävää ja koettavaa:
Kosken yli viritettiin vaijeri, jonka varassa roikkuvalla korilla pääsi liukumaan kuohujen yli. Matkailijat saivat seurata myös kosken päällä taiteilevaa nuorallakävelijää tai osallistua hotellin järjestämille huviretkille alueen ympäristöön. Imatrankosken jylhät maisemat valaistiin vesivoimalla tuotetun energian avulla.
Imatrankosken läheisyydessä sijaitsee myös Suomen vanhin luonnonsuojelualue, Kruununpuisto. Puisto perustettiin suojelemaan tätä koskimaisemaa keisari Nikolai ensimmäisen määräyksellä 24. elokuuta 1842.
Keisarintalo
On jo ilta, kun saavun majapaikkaani Lappeenrantaan. Kävelen vuonna 1829 rakennetun raatihuoneen ohi Raastuvankadulle. Hauska sattuma oli se, että satuin saamaan majoituspaikakseni huoneen talosta, jonka paikalla on sijainnut 1831 rakennettu empiretyylinen Fontellin puutalo, joka tunnettiin myös Keisarintalona.
Syy, miksi taloa kutsuttiin Keisarintaloksi, löytyy sekin historiankirjojen sivuilta:
Vuonna 1885, Venäjän keisari Aleksanteri kolmas teki vierailun Lappeenrantaan. Hän oli täällä paitsi seuraamassa Suomen sotaväen harjoituksia, myös vihkimässä juuri valmistuneen raideosuuden, joka kulki Simolasta Lappeenrantaan.
Keisari Aleksanteri päätettiin majoittaa vierailun ajaksi Fontellin taloon. Talon pienestä koosta huolimatta keisari ihastui siihen niin paljon, että siitä tuli hänen virallinen residenssinsä.
Miljoonia hiekkakiloja
Seuraavana päivänä lähdin käymään Lappeenrannan satama-alueella, johon oli tehty tänäkin vuonna hiekasta taidetta. Tässä ”Veneenveistoa”, Antti Pedrozon toteuttamana. Hiekkaveistosten luomiseen käytetään vuosittain miljoonia kiloja hiekkaa. Samaa hiekkaa hyödynnetään useita vuosia.
Joka vuosi Lappeenrannan Hiekkalinna -tapahtuma kerää tuhansia kävijöitä. Uskon, että yksi syy tapahtuman suosioon on se, että näitä teoksia on kaiken ikäisten kiva katsella. Kaikille avoimeen ja ilmaiseen tapahtumaan on myös helppo kävellä vain sisään katsomaan, minkälaisia taidonnäytteitä on esillä tänä vuonna. Tässä Timo Koiviston teos ”Tukinuittoa”.
Edessä näkyvä työ ” Retkeilemässä” on Veera Costan tekemä. Hän oli yksi tämän vuoden hiekkaveistäjistä ja osa kahdeksantoistahenkistä tiimiä, joka oli toteuttamassa Lappeenrannan Hiekkalinna 2024 -tapahtumaa.
Reitiltä sivuun
Lappeenrannasta jatkan matkaani lounaaseen. Matkan varrella, jossain E18-tien varrella huomaan kyltin, joka saa minut kääntymään pois reitiltä. Tie johtaa minut paikkaan nimeltä Langinkoski.
Astun sisään portista, joka tuo etäisesti mieleen Kaukoidän palatsit…
Keisarin kalapaikka
Pietarin talvipalatsissa syntynyt keisari Aleksanteri kolmas, joka hallitsi Suomen suuriruhtinaskuntaa 1881-1894, oli kovin ihastunut Suomen luontoon ja havainnut Langinkosken olevan hyvä kalastuspaikka.
Keisarilliselle perheelle Langinkoski oli kesäisten risteilyretkien aikainen levähdyspaikka. Koskelle matkustettiin laivasaattueessa Tsarevna-nimisellä huvialuksella.
Tsarevna jätettiin muutaman kilometrin päähän ja sieltä seurue teki retkiä Langinkoskelle, jossa kesänviettoon kuului muun muassa kalastusta ja ruokailua.
”Koko päivän vietimme samalla paikalla. Erinomainen sää. Aamiaisen jälkeen menimme maihin, kävelimme, pyydystimme kalaa, joimme teetä…”, kertoo Aleksanteri kolmas päiväkirjaotteessaan.
Langinkoski on Kotkassa sijaitseva, Kymijokeen kuuluva koski. Jo keskiajalla tämä paikka oli tunnettu hyvistä lohisaaliistaan. Muinaisina aikoina kosken kalastusoikeudet kuuluivat Itä-Götanmaalla sijaitsevalle Vadstenan luostarille ja myöhemmin Valamon luostarille.
Kun Kyminjokea alettiin muokata teollisuuden tarpeisiin, lohen nouseminen jokeen loppui miltei kokonaan. Teollisuuden saasteet ja patojen rakentaminen heikensivät kalojen elinolosuhteita niin pahasti, että alkuperäinen Kymijoen lohikanta kuoli sukupuuttoon 1930-luvulla. Uusi kanta Venäjän Nevajoelta saatiin istutetuksi 1970-luvun lopulla. Vuonna 2023, nousulohien määrä Kymijoen kalateissä oli noin sataviisikymmentä kappaletta vuodessa. Kuusi vuotta aikaisemmin määrä on ollut noin seitsemänsataa kappaletta vuodessa.
Nykyisin ainoa sallittu kalastustapa Langinkoskella on perhokalastus.
Puulajipuistossa näkee tuttuja ja eksoottisempia lajeja
Langinkoski on osa Kotkan kansallista, kaksituhattaneljäsataa hehtaaria käsittävää kaupunkipuistoa. Luonnonsuojelualueen eteläpuolella sijaitsee jo 1959 perustettu puulajipuisto, joka koostuu paristakymmenestä eri puulajista.
Alueen ympäristö on vaihtelevaa: kallioilla kasvavia petäjiä, kuusikoita, lehtimetsiä ja kosteikkoja. Luonnonsuojelualueelle on istutettu muun muassa jalavia ja lehmuksia sekä hiukan eksoottisempia lajeja. Alueelta löytyy muun muassa Kanadan kansallispuuna tunnettua sokerivaahteraa sekä siperianlehtikuusta, jota on alun perin alettu kasvattaa 1700-luvulla Venäjällä laivanrakennustarpeisiin. Suojelualueella kasvaa myös kasvitieteilijä David Douglasin mukaan nimettyä douglaskuusta.
Langinkosken vanhin rakennus
Vuonna 1790 Venäjän keisari Paavali ensimmäinen lahjoitti Langinkosken kalastusoikeudet Valamon luostarille. Valamon luostarin munkit rakensivat tänne tsasounan 1800-luvun alussa. Tsasounaa käytettiin muun muassa kalavesien pyhittämiseen aina kalastuskauden alussa.
Keisarin toive
Keisari Aleksanteri kolmas matkusti ensimmäistä kertaa tänne Langinkoskelle heinäkuussa 1880. Langinkoski teki hevoskyydillä Kyminlinnasta saapuneeseen hallitsijaan niin lähtemättömän vaikutuksen, että hän lupasi palata vielä takaisin.
Tämä lupaus myös piti. Keisarin toiveesta, Suomen suuriruhtinaskunta päätti rakentaa kesähuvilan keisarillisen risteilyreitin varrelle, tänne Langinkoskelle. Inspiraatio kalastusmajalle löytyi kansanperinteen mukaisista rakennustavoista.
Kansanvalistusseura kuvasi kalastusmajaa vuonna 1888 seuraavasti:
”Tupa on rakennettu höylätyistä hirsistä, ja ulkonewilla nurkillaan muistuttaa se wanhanaikaisesta talonpojantuwasta. Kiwijalka on tehty wuorottain halaistuista kiwistä ja tiileistä. Myöskin on rakennettu wenelaituri ja kulkuwäylä on huolellisesti wiitoitettu. Tuwan etukatokselta on kaunis näköala ei ainoastaan koskelle ja joelle waan myöskin aawalle merelle, joten sieltä woipi nähdä kaikki Kotkaan menewät ja sieltä tulevat laiwat.”
Kalastusmaja oli ilmeisesti vastannut keisariperheen toiveita, sillä Hämäläinen-lehti kirjoitti asiasta samana vuonna seuraavasti:
”Majesteetit oliwat suuresti ylistäneet seudun kauneutta ja sen huvilan siewyyttä, joka heille sinne on rakennettu.”
Kalastusmajan tupaantuliaisia vietettiin heinäkuun viidestoista päivä vuonna 1889. Uuteen kesähuvilaan saatiin myös arvovieraita; muun muassa Kreikan kuningatar ja Edinburghin herttuatar kunnioittivat keisariperhettä läsnäolollaan.
Langinkosken kalastusmajan pelkistettyä salia hallitsee seinää vasten asetettu massiivisen kokoinen takka.
Keisarinnan huone
Salin perällä on keisarinna Maria Feodorovnan vetäytymishuone, josta oli pääsy myös ulos puutarhaan. Keisarinna, syntyjään Tanskan prinsessa Dagmar, nautti ulkoilmasta ja vietti mielellään aikaa Langinkosken luonnonkauniissa maisemissa.
Kalastusmajan keittiössä
Keisariperhe valmisti useimmiten itse omat ateriansa kalastusmajan keittiössä. Keisari hakkasi halot ja kantoi vedet ruoanlaittoa varten. Ruokailutarpeet tuotiin laivalta tai kalastetiin kosken kuohuista.
Kupariset kattilat hyörysivät valurautaisella liedellä keisarinnan tehdessä kuuluisaa lohikeittoaan. Valmiit ateriat nautittiin hopeisilla ateriaimilla Arabian astiastoista ja juomat kulautettiin alas Karhulan laseista.
Keisarillisessa kalastusmajassa ei järjestetty suuria päivälliskutsuja, vaan Langinkoski toimi keisariperheen piilopirttinä, jossa he saivat viettää aikaa omassa rauhassaan.
Samovaariperinne
Kalastusmajan pienellä pöydällä lepää kiiltäväpintainen samovaari. Se on valmistetttu Venäjän Tulassa, joka sijaitsee Moskovasta noin satakahdeksankymmentä kilometriä etelään päin.
Venäjän samovaariperinne on peräisin 1600-luvulta. Samovaari voitiin valmistaa esimerkiksi messingistä, kuparista taikka hopeasta. Keittimen teevesi saatiin lämpiämään esimerkiksi sisälle laitetun hehkuvan hiilen avulla.
Koristeellinen kamari
Yläkerran kamarin kukkakuvioiset kalusteet on tuotu Lappeenrannasta, Fontellin talosta. Ullakkohuoneet toimivat ainoastaan keisarillisen seurueen lepotiloina. Heidän yöpymisensä tapahtui aina laivalla. Liekö tähän ollut syynä huoli turvallisuudesta, sillä ainakin keisarin isää, Aleksanteri toista vastaan tehtiin useita salamurhayrityksiä ja hallitsija sai lopulta surmansa pommi-iskun seurauksena vuonna 1881.
Harvinainen muisto menneestä
Keisarin läsnäollessa salkoon nostettiin laivastolippu, joka löytyy nykyisin salin seinältä. Lipussa on kaksipäinen kotka ja sen ympärillä Venäjän keisarikunnan neljää merta kuvaavat kartat.
Keisari Aleksanteri kolmannen hallituskaudella ei käyty yhtään sotaa, vaan keisari keskittyi pyrkimyksissään paitsi teolliseen kehittämiseen, myös valtakunnan yhtenäistämiseen.
Aleksanteri kolmas kuului yli kolmesataa vuotta Venäjää hallinneeseen Romanov-sukuun. Hänen poikansa Nikolai toinen perheineen vangittiin ja lopulta teloitettiin Venäjän sisällissodassa 1918. Nikolai toinen oli viimeinen Romanov-suvun hallitsija.
Kun Suomi itsenäistyi, muisto yhteisestä historiasta Venäjän kanssa haluttiin ehkä unohtaa. Osittain varmaan siitä syystä kalastusmajan kohtalokin oli pitkään epävarma.
Vuonna 1933 valtio kuitenkin vuokrasi autioituneen kalastusmajan Kymenlaakson museoseuralle, joka aloitti museotoiminnan kuusikymmenluvun loppupuolella. Museoseura, nykyisin Langinkoskiseura, hoiti museotoimintaa vuoden 2017 loppuun asti. Nyt Langinkosken keisarillinen kalastusmaja on yksi Suomen Kansallismuseon museokohteista.
Museokohteena Langinkoski on harvinainen muisto menneestä. Vaikka sodat kurittivat Suomea ja Kotkaa, Langinkosken keisarillinen kalastusmaja on onnistunut säilymään vahingoittumattomana.
Vanha Porvoo
Kotkasta jatkan matkaani länteen, jossa viimeinen pysähdyspaikkani on Porvoo.
Vanha taru kertoo, että lännestä saapui aikanaan meren yli kolme purjehtijaa. He olivat veljeksiä, jotka kaikki rakensivat turvakseen linnoituksen: Helsing, Helsingin Vartiokylän, Sibbe, Sipoonjoen Sibbesborgin ja Borg, Porvoonjoen Linnamäen.
Porvoo on yksi Suomen vanhimmista kaupungeista. Sen on arvioitu saaneen kaupunkioikeutensa 1370-luvun lopulla. Vanhan Porvoon asemakaava on peräisin jo keskiajalta.
Ruotsin vallan aikaan kruunu velvoitti talonpoikia rakentamaan ja kunnostamaan tietä, jota pitkin kuninkaan kuriirit ratsastivat Turun linnasta Viipurin linnaan. Porvoonjoen yli on kulkenut silta jo 1400-luvulta asti. Vanha Kuninkaantie oli aluksi vain ratsupolku, jonka varrelle syntyi krouveja ja majoitustiloja, mutta 1700-luvulta asti sen on päässyt kulkemaan jo hevosvaunuilla.
Taiteilijoiden Porvoo
Nousen Vanhan Porvoon mukulakivistä katua ylös Kirkkotorin suuntaan. Silmiini osuu kiinnostavan näköinen rakennus. Saan selville, että tämä okranpunainen talo tunnetaan Porvoossa Runoilijakotina ja sen on rakennuttanut Porvoon kaupunginarkkitehti Gotthard Flensborg, vuonna 1765. Runoilijakodissa saavat asua ilmaiseksi ansioituneet suomenruotsalaiset runoilijat ja kirjailijat.
Runoilijakotia vastapäätä on pystytetty Albert Edefeltiä kuvaava patsas. Se, miksi taiteilijan patsaan voi löytää täältäkin, johtuu siitä, että Porvoo oli Albert Edefeltin synnyinkaupunki. Sataseitsemänkymmentä vuotta sitten syntynyt Edefelt oli oman aikansa pioneeri; ensimmäinen kansainvälisesti tunnettu suomalainen taidemaalari.
Edefelt ja toinen Porvoossa vaikuttanut taiteilija Louis Sparre olivat molemmat myötävaikuttamassa siihen, että Vanha Porvoo säilyy myös tuleville sukupolville. Vuonna 1898 Sparre piti kuuluisan puheensa, jossa hän onnistui vakuuttamaan päättäjät siitä, että Vanhalla Porvoolla on kulttuurihistoriallisesti ja kansainvälisesti tärkeä merkitys.
Nyt voidaan olla hyvillä mielin siitä, että Vanha Porvoo päätettiin lopulta suojella.
Kovia kokenut tuomiokirkko
Porvoon tuomiokirkon paikalla on sijainnut puinen kirkko jo 1300-luvulla. Nykyinen kivikirkko rakennettiin tänne Porvooseen 1400-luvulla, useassa eri vaiheessa.
Tämän Neitsyt Marialle pyhitetyn kirkon menneisyyden voi hyvällä syyllä sanoa olevan dramaattinen. Se on joutunut historiansa aikana useiden tulipalojen ja ryöstöjen kohteeksi. Jatkosodan aikaan kirkkoon osui myös lentopommi. Onni onnettomuudessa, pommi räjähtikin lattian alla, joten kirkko säästyi suuremmilta vahingoilta. Vuonna 2006 kirkko joutui tuhopolton kohteeksi ja sitä korjattiin vaurioiden jäljiltä pari vuotta, jonka jälkeen se vihittiin jälleen käyttöön.
Porvoon tuomiokirkossa on todistettu kahta uskoa
Keskiajalla Porvoon tuomiokirkon tähtiholvien alla ovat kaikuneet pappien latinankieliset hymnit.
Katolisuudella on ollut merkittävä asema Suomessa 1500-luvun reformaatioon asti. Reformaation myötä katolisen kirkon omaisuus takavarikoitiin valtiolle ja luterilainen kirkko otti haltuunsa kirkkorakennukset. Porvoon tuomiokirkon seinä- ja kattomaalaukset kalkittiin ja sakastin kaapeista katosivat kallisarvoiset aarteet.
Nykyisin, paksuja seinämuureja lukuun ottamatta, keskiajasta ei ole muistona juuri muuta kuin alttariseinällä ja holveissa näkyvien maalausten jäänteitä.
Porvoon tuomiokirkon näyttävä urkufasadi on peräisin 1700-luvun lopulta.
Historiallisia hetkiä
Suomen sodan seurauksena Ruotsi menetti itäiset lääninsä ja menetetyistä alueista muodostui Venäjän alaisuudessa toiminut Suomen suuriruhtinaskunta.
Vuonna 1809, Porvoossa järjestettiin keisari Aleksanteri ensimmäisen käskystä valtiopäivät, jossa Suomen säätyjen edustajat kokoontuivat. Suurin osa kansasta ei kuulunut mihinkään säätyyn.
Keisari saapui avajaisiin 28. maaliskuuta, jolloin tänne kirkkoon oli tuotu Pietarista Venäjän keisarillisella vaakunalla koristeltu valtaistuin. Tykit ampuivat kunnialaukauksia ja rummut pärisivät. Keisari kulki kirkkoon asti kultahapsullisen kunniakatoksen alla, josta hän marssi kirkon poikki valtaistuimensa eteen. Myöhemmin säädyt vannoivat keisarille uskollisuudenvalan ja keisari puolestaan lupasi pitää voimassa perustuslain, uskonnon ja säätyjen oikeudet. Säätyjä olivat aateliset, porvaristo, talonpojat ja papisto.
Porvoon kirkon seinällä on mielenkiintoinen hautausvaakunaa muistuttava esine, josta erottuu vaivoin kaksi nimeä, Georg Helsingius ja Beata Schmidt. Helsingius on toiminut aikanaan Porvoon tuomiorovastina ja valtiopäivämiehenä ja Beata taas oli Helsingiuksen vaimo. Yllä oleva latinankielinen fraasi ”Vive memor lethi”, tarkoittaa jotakuinkin ”Elä muistaen kuolema”. Mainitsemani hautausvaakunaperinne on peräisin keskiajalta, jolloin taistelussa käytettyjä kilpiä alettiin lahjoittaa kirkolle. Kilpiä ryhdyttiin käyttämään myöhemmin vaakunoina. Vaakunoita käytettiin hautajaiskulkueissa ja niitä saatettiin ripustaa myös kirkon seinälle.
Koristeellinen saarnastuoli on täynnä symboleja
Porvoon kirkon saarnastuoli on rakennettu vuonna 1764. Sen kyljessä näkyvät uskon, toivon ja rakkauden symbolit. Saarnastuolin alla roikkuva valkoinen kyyhkynen taas symbolisoi pyhää henkeä ja rauhaa. Sen vasemmalle puolelle on sijoitettu tiimalasi, joka kuvaa ajan lyhyyttä ja katoavaisuutta.
Tiimalasi ei ollut saarnastuolissa pelkästään symboliikkana. Siitä pappi saattoi seurata ajan kulua, sillä muutama vuosisata sitten papin saarnan tuli kestää vähintään kaksi tuntia, jotta pappi sai palkan työstään.
Saarnastuolin yläpuolella oleva esine on nimeltään ”Armon aurinko”.
Porvoon tuomiokirkon lattian alle on aikojen saatossa haudattu oman aikansa merkittäviä henkilöitä. Silloin uskottiin, että mitä lähemmäs alttaria haudattiin, sitä lähemmäs Jumalaa pääsi taivaassa. Aateliset haudattiin hautaholveihin ja muut seurakuntalaiset kirkon ympärille, lukuun ottamatta pohjoispuolta, jota pidettiin pakanoiden puolena.
Laamannin talo täyttyi valtiopäivävieraista
Porvoon kirkon vieressä sijaitseva kirkkotori on mahdollisesti kaupungin ensimmäinen tori, jossa on käyty kauppaa. Sen varrella olevalla tontilla on pitkä historia, sillä ensimmäiset merkinnät siitä ovat jo 1600-luvulta. Kerrotaan, että tontti oli myyty vuonna 1657 Erich Kårtson-nimiselle porvarille.
Porvoossa työskenteli erityisen paljon käsityöläisiä 1700-luvulla. Käsityöläisten manufaktuurit loivat pohjaa seuraavalla vuosisadalla käynnistyneelle teollistumiselle. Sitä ennen Porvoo joutui kuitenkin kokemaan melkoisen tulikasteen, ihan kirjaimellisesti.
Kalasoppapadasta syttynyt tulipalo vuonna 1760, nieli liekeillään valtaosan Porvoon silloisista taloista. Valtiopäivien myöntämät korjausvarat saivat kuitenkin Porvoon jälleenrakentamisen rivakasti käyntiin.
Kirkkotorin tontti päätyi palon jälkeen laamanni Anders Orraeukselle, joka rakennutti siihen päärakennuksen. Porvoon valtiopäivien aikaan se toimi talonpoikien kokoontumispaikkana.
Kaksikymmentä vuotta Porvoon palon jälkeen tänne Vuorikadun varteen rakennettiin vielä aitta- ja asuinrakennus, joka toimii nykyisin ravintolana.
Vuonna 1801 Porvoo sai ensimmäisen rakennusjärjestyksensä, joka oletettavasti pyrki myös tulipalojen ennaltaehkäisemiseen:
Talojen julkisivut piti rakentaa kadulle päin ja katuja tuli leventää. Rakennusten kattomateriaaliksi edellytettiin tiiltä tai peltiä. Mahdollisten uusien tulipalojen jäljiltä tonttien rajat tuli oikoa.
Vuosisadan puolivälin jälkeen, läntistä Eurooppaa ja Suomea koettelivat nälkävuodet.
Vuonna 1866–1868 tapahtunutta nälkäkatastrofia edelsi Krimin sota, jossa brittiläiset pommittivat Suomen länsirannikkoa ja tuhosivat viljavarastoja. Sodan jälkeisinä vuosina sadot jäivät pieniksi ja halla teki tuhojaan. Kaiken kaikkiaan noin 200 000 ihmistä menehtyi nälkään ja aliravitsemuksen heikentäminä, ihmisten välillä leviäviin kulkutauteihin. Viikate kävi kaikkein tiheimmin alkuvuonna 1868, Kuopion, Vaasan ja Oulun lääneissä sekä Turun ja Porin läänin pohjoisosassa.
Jyväskylän yliopistossa tehdyn väitöskirjan mukaan, halla ei ole ainut selittävä tekijä nälkävuosien taustalla. Siihen vaikuttivat myös yhteiskunnalliset tekijät, kuten maanomistuksen epätasainen jakautuminen sekä suuret tuloerot. Porvoossa elinkeinorakenne ja sijainti ovat todennäköisesti ainakin jossain määrin edesauttaneet kriiseistä selviytymistä.
Kaupungin sijainti vesiväylän, Hämeeseen johtavan vanhan saaristotien ja keskiaikaisen Turku-Viipuritien varrella, teki Porvoosta tärkeän kauppapaikan 1800-luvulle asti. Vuonna 1870 valmistunut, Riihimäeltä Pietariin kulkenut Pietarin rata, oli ehkä omiaan vähentämään Porvoon yhteiskunnallista ja kaupallista asemaa. Toisaalta samalla vuosisadalla täällä ryhdyttiin harjoittamaan muun muassa kustannustoimintaa ja makeisteollisuutta. Porvooseen perustettiin 1800-luvulla myös yksi etelärannikon ensimmäisistä höyrysahoista.
Nykyään Porvoon asema vaikuttaa kohtuullisen hyvältä. Vuosina 2021-2024 selvitettiin suomalaisten kaupunkien keskustojen elinvoimaa. Porvoo oli yksi harvoista kaupungeista, joka on onnistunut kasvattamaan keskustansa elinvoimaisuutta.
Kasvuun on siivittänyt varmaan ainakin osaltaan se, että Porvoo on matkailijan näkökulmasta kiintoisa kohde. Vanhan Porvoon tunnelmallisessa miljöössä historia tulee eläväksi ja menneisyys onnistuu kietoutumaan jäljittelemättömällä tavalla nykyisyyteen.
Retkihetki – Matkailu- ja retkeilyblogi kotimaan kohteista.
www.retkihetki.fi