Millaista elämä oli keskiajalla, minkälaisten yhteiskunnallisten muutosten keskellä ihmiset elivät ja miten keskiaika lopulta muutti esi-isiemme elämää? Vastauksia näihin kysymyksiin jouduin etsimään niin maan päältä kuin sen altakin, tutustuessani Satakunnan ja Varsinais-Suomen keskiaikaisiin nähtävyyksiin.
Suomen keskiaika on määritelty käsittämään ajanjakson, joka alkaa noin 1100-luvulta ja päättyy 1520-luvulle. Keskiajan alussa suomalaiset eivät olleet vielä yhtenäinen kansa, vaan aluetta asuttivat heimot. Yhden tulkinnan mukaan nämä heimot olisivat olleet: varsinaissuomalaiset, hämäläiset, karjalaiset, savolaiset, pohjalaiset ja lappilaiset.
Heimojen elo keskenään ei sujunut aina sopuisasti ja yhteinen puolustuskin puuttui. Tämä johti siihen, että naapurimaiden hallitsijoiden oli helpompi suunnata alueelle hyökkäyksiään.
Keskiajan kuluessa heimot liitettiin yhtenäisen hallinnon alle.
Keskiajalla Suomen aluetta kutsuttiin Österlandiksi eli Itämaaksi. Ruotsin valtakunnan alueella syntyneet olivat virallisesti ruotsalaisia, mutta Itämaan asukkaille suuremman merkityksen toi oma suku, kylä ja se, mihin heimoon kuului.
Itämaa oli keskiajalla yksi Ruotsin neljästä osasta. Hallinnollisesti Itämaa koostui yhdeksästä maakunnasta, jotka jaettiin kahdeksaan linnalääniin. Linnalääniä hallitsivat kruunulinnat, joiden voudeilla oli veronkanto-oikeus.
Keskiajan alkupuolella Suomen asukasmäärä oli verrattaen vähäinen, noin 50 000-80 000 henkeä. Pysyvä asutus keskittyi erityisesti vesistöjen läheisyyteen, Itämeren rannalle sekä järvien ja jokien varsille.
Ulvila on yksi Suomen keskiaikaisista kaupungeista. Vielä 1200-luvun puolivälissä se oli osa Kokemäen seurakuntaa.
Maankohoamisen myötä Kokemäenjoen alajuoksu alkoi siirtyä koko ajan enemmän kohti länttä, jonne saksalaiset vieraskauppiaat keskittivät toimintaansa. Syntyi uutta hedelmällistä maanviljelysmaata paitsi kokemäkiläisille, myös Ruotsista tulleille uudisasukkaille. Näillä tekijöillä on ollut oletettavasti vaikutusta siihen, että Ulvila alkoi vähitellen itsenäistyä Kokemäen seurakunnasta.
Vuosisadan lopulla Ulvilan Liikistöön rakennettiin maanviljelysväelle puinen kirkko ja sen ympärille hautausmaa. Kauppiaat sekä käsityöläiset käyttivät ilmeisesti nykyisen Pyhän Olavin kirkkoa edeltänyttä puukirkkoa. Näihin päätelmiin ollaan tultu nykyisen kivikirkon rakenteisiin muuratuista 1200-1300-luvuilta peräisin olevista kalkkikivisistä hautalaatoista. Kivet ovat kuuluneet sinne haudatuille, vauraille henkilöille.
Viikinkipäällikön mukaan nimetty kirkko
Kristinusko levisi Suomeen keskiajan alussa, noin 1100-luvulla. Keskiajan kirkkorakentaminen ajoittui vuosien 1200- ja 1560-lukujen välille. Ulvilassa ainoa keskiajalta peräisin oleva rakennus on Pyhän Olavin kirkko.
Pyhä Olavi oli norjalaissyntyinen viikinkipäällikkö, joka kasteen saatuaan alkoi julistaa kristinuskoa Norjassa niin ankarasti, että tuli syöstyksi valtaistuimeltaan. Olavi pakeni Novgorodiin ja kuoli lopulta Stiklestadin taistelussa vuonna 1030, yrittäessään päästä uudelleen valtaan. Tarinat hänen kuolinpaikallaan tapahtuneista ihmeistä alkoivat levitä. Olavin jäännökset siirrettiin nykyiseen Trondheimin tuomiokirkkoon ja häntä alettiin palvoa pyhimyksenä.
Ulvilan Pyhän Olavin kirkko on onnistunut säilymään 28-jakoisine tähtiholveineen lähes täydellisesti keskiaikaisessa ilmeessään. Rakennus koostuu runkohuoneesta, pohjoispuolen sakaristosta ja eteläpuolella olevasta asehuoneesta. Kirkkorakennus on muurattu vuosien 1495-1510 välillä ilmeisesti Taalainmaalta kotoisin olleen rakennusmestarin toimesta.
Kirkon sakaristossa on pari vaakunamaalauksen katkelmaa keskiajalta ja runkohuoneessa peräti kaksitoista säilynyttä vihkiristiä. Kun piispa on aikanaan vihkinyt kirkon, hän on muodostanut seinään pyhällä öljyllä kaksitoista ristinmerkkiä. Nämä kaksitoista vihkiristiä symbolisoivat kirkossa apostoleja.
Alttari- ja pyhimyskaappien puuveistoksia on säilynyt kirkossa kaksitoista kappaletta. Yksi niistä on 1400-luvulta peräisi oleva Pyhä Olavi. Keskiajalta ovat peräisin myös kirkon ehtoolliskalkki sekä kuoriseinältä löytyvä triumfikrusifiksi.
Ragvalda – muinainen kauppapaikka
Vuonna 1154, arabialainen maantieteilijä Al-Idrisi laati maailmankartan, Tabula Rogerianan. Kartasta löytyy maininta Ragvaldan muinaisesta kauppapaikasta. Tämän kauppapaikan uskotaan sijainneen täällä Ulvilan Ravanin kylässä, joka ruotsiksi kääntyy Ragvaldsbyksi.
Olemme runsaan parin kilometrin päässä Pyhän Olavin kirkosta sijaitsevalla Liikistön muinaismuistoalueella, josta olen löytänyt ajan patinoiman kivilaatan. Se alkaa näillä sanoin:
”Muinoin tämä kumpu on ollut saari ja kivivallein varustettu kauppapaikka, Ragvaldan Liikistö kirkkoineen, hautausmaineen ja käräjäkivineen”.
Uskotaan, että merten yli, Gotlannin suunnalta olisi saapunut saksalaissukuisia kauppiaita, jotka olisivat perustaneet tänne Liikistöön kauppapaikan. Tältä alueelta on tehty kymmeniä vuosia sitten rahalöytöjä. Rahat on ajoitettu 1200-1300-luvuille. Rahalöytöjen perusteella on voitu päätellä Liikistössä olleen kaupallista toimintaa aina 1400-luvun lopulle asti.
Keskiaikainen kirkkopaikka
Arvellaan, että Ulvilan ensimmäinen puukirkko olisi rakennettu tänne Liikistöön, jonka hautausmaalta on löydetty lähes kolmesataa vainajaa. Kun hautoja ja maa-ainesta on tutkittu radiohiiliajoituksella, ne on voitu ajoittaa 1200- ja 1300-luvuille. Yhdestä Liikistön haudan täytemaasta on löydetty värillistä lasia ja sen perusteella on voitu päätellä, että paikalla on saattanut olla lasi-ikkunallinen rakennus. Ensimmäinen kappeli onkin saatettu rakentaa tänne jo 1200-luvulla.
Myöhemmissä tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, että Liikistön kirkon yhteydessä on saattanut toimia Pyhän Gertrudin killan kiltatalo.
Kiltataloissa järjestettiin keskiajalla muun muassa majoitusta ja uskonnollisia juhlia. Ne toimivat myös tapaamispaikkoina. Kiltoja oli paljon Satakunnan maaseudulla, mutta niitä löytyi myös jokaisesta kaupungista.
Pyhä Gertrud, jonka mukaan kiltatalo oli nimetty, oli kaikkien matkustajien suojeluspyhimys, sillä pyhimyslegendan mukaan hän oli pelastanut merihädässä olleita merenkulkijoita. Ennen matkalle lähtöä saatettiinkin juoda malja Pyhän Gertrudin muistolle.
Muinaisen kirkon paikalle on myöhemmin pystytetty rautaristi siihen kohtaan, jossa oletetaan olleen kirkon alttari. Ristiä vastapäätä näet erikoisen näköisen puun, jossa on kahteen suuntaan haarautuva runko, kuin jonkin eläimen sarvet.
Liikistön käräjäkivet
Jo muinaisissa heimokulttuureissa on ollut oma käräjälaitoksensa. Suomesta on löydetty useita kivimuodostelmia, niin kutsuttuja käräjäkiviä, joiden arvellaan olevan mahdollisesti varhaisia oikeudenkäyntipaikkoja.
Näiden, joskus jopa tuhansia vuosia vanhojen kivimuodostelmien alta on tutkimuksissa saatettu löytää hautakalmistoja. Käräjäkivillä heimopäälliköiden arvellaan kokoontuneen neuvottelemaan, uhraamaan jumalilleen ja pyytäneen hyvää onnea elämäänsä. Käräjäkivistä on erotettavissa keskuskivi ja useimmiten kaksitoista ympäryskiveä.
Myös Liikistön alueelta löytyy käräjäkiviksi tulkittavissa oleva kivimuodostelma.
Matkan varrelta – Leineperin Ruukkikylä
Liikistöstä lähden ajamaan kohti toista keskiaikaista nähtävyyttä, mutta sitä ennen poikkean vielä Kullaanjoen varrella sijaitsevaan Leineperin Ruukkikylään.
Majuri Berndt Hastfer perusti Leinebergin tilan maille vuonna 1771, Fredriksforsin eli Leineperin rautaruukin. Ruukki perustettiin hiiltä sisältävän rautaseoksen eli niin kutsutun takkiraudan jalostamiseen. Täällä valmistui muun muassa kankia, lapioita ja viikatteita. Vuonna 1818 Leineperin ruukki siirtyi valtion omistukseen. Kaksitoista vuotta myöhemmin, takkiraudan heikon menekin tähden, valtio myi Leineperin ruukin, Kauttuan ruukin silloiselle omistajalle Anders Falckille. Leineperillä on ollut sen jälkeen useita omistajia, viimeisenä tehtailija Antti Ahlström, jonka aikana kylään perustettiin oma saha. Teollinen raudan valmistus päättyi Leineperin ruukissa vuonna 1902.
Vanhoista ruukkiajoista on jäänyt muistoksi muun muassa kankivasarapaja ja edessä näkyvä, vuonna 1826 rakennettu, hirsirakenteinen masuuni.
Ruukkikylä on muodostunut Leineperin kartanon ja ruukin ympärille. Leineperin ruukin keskeiset tuotantorakennukset sijaitsivat kosken molemmin puolin, vesivoiman läheisyydessä. Hetken ajaksi jään katselemaan, kuinka kosken vesi syöksyy voimalla vanhan kiviholvisillan alta, jonka jälkeen on taas aika jatkaa matkaa…
Neljän korttelin kaupunki
Noin parin tunnin ajomatkan jälkeen saavun Suomen ainoaan arkeologiseen museoon Aboa Vetukseen Turkuun. Museo on rakennettu raunioituneiden keskiaikaisten kellareiden ympärille. Vanhaa Turkua esitellään täällä myös keskiaikaisen esineistön kautta.
Keskiajalla Itämaan suurin kaupunki oli Turku, joka rakentui neljän korttelin, Kirkkokorttelin, Mätäjärven korttelin, Aninkaisten sekä Luostarikorttelin ympärille.
Museon halki kulkee esiin kaivettu Luostarin jokikatu, joka oli keskiajalla yksi Turun pääkaduista. Luostarin jokikatu on nimetty läheisellä Kaskenmäellä sijainneen Pyhän Olavin dominikaanikonventin mukaan.
Museon seinään heijastettu piirroskuva kertoo siitä, miltä täällä on aikanaan saattanut näyttää.
Varjoisaa ja ahdasta Luostarin jokikatua vierustivat korkeat kivitalot, joihin sisäänkulku tapahtui useimmiten pihan puolelta. Talojen kellareissa toimi puoteja ja myyntikojuja. Jokirantaan purjehtivien laivojen ja kansainvälisen kaupankäynnin vuoksi kadulla saattoi kuulla puhuttavan useita eri kieliä.
Kaivo keskellä kaupunkia
Keskeltä museota löydän kivireunaisen kaivon, johon kurkistaessa näen ainoastaan hiukan vettä sen pohjalla.
Keskiajalla kaivojen lisäksi vettä saatiin lähteistä. Lähdevesistä suosittiin pohjoiseen virtaavaa vettä, jota pidettiin pohjoisten tuulten puhdistamana.
Melko lähellä Aboa Vetusta, Kupittaan kaupunginosassa, on joskus pulpunnut myös niin kutsuttu Pyhän Johanneksen lähde. Sen ääreen kerrotaan silloisten turkulaisten kerääntyneen juhannuksena uhrilahjoineen. Perimätiedon mukaan ristiretkellä ollut Piispa Henrik kastoi ensimmäiset pakanat kristinuskoon lähteellä vuonna 1155.
Keskiajan jälkeen, 1600-luvun lopulla, Pyhän Johanneksen lähdettä on hyödynnetty myös terveyslähteenä. Sen viereen rakennetussa sairastuvassa hoidettiin koleraa ja spitaalia sairastavia.
Tyypillinen Itämaan asukas oli talonpoika
Itämaa oli enimmäkseen talonpoikien kansoittamaa aluetta. Vähemmistön muodostivat Ruotsin valtakunnan ylimystö, joita kutsuttiin rälsseiksi, papit, kaupunkien porvarit ja lappilaiset. Karkeasti ihmisten ajateltiin jakaantuvan niihin, jotka tekivät työtä, niihin, jotka sotivat ja niihin, jotka rukoilivat.
Turussa on ollut asutusta ainakin rautakaudelta alkaen. Turun kaupunki on rakentunut kruunun, kirkon ja dominikaanikonventin myötävaikutuksesta 1200-luvun lopulta alkaen Aurajoen itäpuolelle.
Seuraavan vuosisadan puolivälissä koettiin Euroopassa merkittävä yhteiskunnallinen tragedia. Tuhoisa ruttotauti, musta surma levisi idästä ensin Euroopan eteläisiin satamakaupunkeihin ja sieltä edelleen läpi maanosan. Musta surma tappoi Euroopan asukkaista arviolta joka kolmannen. Yhtenä ruton syntyteoriana pidetään sitä, että se oli saanut alkunsa mustarotan kirppujen levittämästä yersinia pestis -bakteerista.
Emämaa Ruotsissa rutto johti maatalouden taantumiseen myöhäiskeskiajalla. Suomessa sen ei ole arveltu aiheuttaneen suurta tuhoa, vaikka musta surma levisi oletettavasti myös tänne 1400-luvun lopulla. Kerrotaan, että talonpojat olisivat vältelleet Turkuun tulemista ruton pelossa ja että Naantalin luostariyhteisön jäsenistä jopa kolmekymmentäviisi olisi menehtynyt tautiin.
Legenda Pyhän Annan luostarista
Aboa Vetuksen ekumeeninen Pyhän Annan kappeli on kynttilöineen ja ikonineen tunnelmallinen paikka. Se on rakennettu keskiaikaisen kivitalon kellariin. Legendan mukaan samalla paikalla olisi sijainnut aikanaan nunnaluostari. Kellarin ristiholvattu katto on joskus kohonnut peräti neljään metriin. Nyt vanhoista holvikaarista on luotu vaikutelmaa tänne rakennettujen valorekonstruktioiden avulla.
Varmaa tietoa siitä, onko paikalla todella sijainnut luostari, eikä esimerkiksi jokin julkinen rakennus ei kuitenkaan ole. Kirjailija Fredrika Runeberg, kuvaa teoksessaan ”Eräs uni”, että hänen lapsuudenkotinsa olisi rakennettu luostarin raunioille.
Fredrika Runeberg oli yksi Suomen ensimmäisistä naiskirjailijoista ja naisten oikeuksien puolestapuhujista. Ajan hengen mukaisesti, hän jäi kuitenkin tunnetun miehensä runoilija Johan Ludvig Runebergin varjoon. Fredrika Runebergin novellin mukaan perheen kotitalo olisi sijainnut Rettiginrinteen ja Itäisen Rantakadun kulmassa eli juuri niillä paikoin, jossa nyt olemme.
Avioliitto keskiajalla
Keskiajalla avioon meneminen oli tavallista, jopa useampaan kertaan, mikäli sattui jäämään leskeksi. Naimisiin mentiin huomattavan nuorena; nykymittapuun mukaan alaikäisinä. Puolison löytäminen saattoi kuitenkin olla hankalaa, sillä naimisiin pääseminen edellytti sitä, että pariskunnalla ei saanut olla seitsemänteen sukupolveen asti samoja sukulaisia.
Ylimpiin säätyihin kuuluvat vihittiin kirkossa ja kirkollisia häitä edelsivät kolmet kuulutukset häitä edeltävinä sunnuntaina. Suurin osa Itämaan asukkaista sai kuitenkin maalliset häät. Häissä vihkijänä toimi miespuolinen sukulainen, yleensä morsiamen isä.
Itämaassa sormuksista tuli avioliiton merkki keskiajalla katolisen kirkon vaikutuksesta. Sormus kätki sisälleen mystisiä voimia, sillä sulkeutuva rengas sai aikaan pahoja voimia karkoittavan efektin. Sen pyöreä muoto symbolisoi ikuisuutta. Sormuksen paikka juuri vasemmassa nimettömässä liittyi uskomukseen, jonka mukaan kyseisestä sormesta olisi suora yhteys sydämeen. Kulta-, hopea- ja pronssisormukset olivat suosittuja. Sormuksissa saattoi olla myös jalokiviupotuksia, kuten punaisia granaatteja tai sinisiä safiireja.
Aboa vetuksen vitriinissä on esillä 1300-1400-luvuilta peräisin olevia kultasormuksia. Mielenkiintoista olisi tietää, kenelle ne ovat aikanaan kuuluneet ja millaisia tarinoita näiden ihmisten takaa löytyy.
Turun karmivin paikka
Keskiajalla Suomessa noudatettiin Ruotsin yleistä lakia. Valtaosa rikoksista selvitettiin ankarilla sakoilla. Yleisiä olivat myös häpeärangaistukset. Nekin olivat tuona aikana omalla tavallaan ankaria, sillä voitiin ajatella, että ilman kunniaa, ihminen oli arvoton toisten silmissä. Raakaa väkivaltaakin käytettiin. Vakavasta rötöstelystä saattoi joutua hirsipuuhun.
Rangaistusten toimeenpanijoita, pyöveleitä pidettiin yhteiskunnan pohjasakkana. Pyövelin piti olla myös ammatissaan taitava tai hän saattoi itsekin kohdata saman kohtalon.
Olemme nyt Turun keskustassa sijaitsevalla Kerttulinmäellä, joka toimi kaupungin tuomiopaikkana keskiajalta aina 1700-luvun lopulle asti. Täältä löytyy myös paikan historiasta kertova muistomerkki.
Kerttulinmäen juurelta kulkivat Suomen tärkeimmät maantiet, Hämeen Härkätie ja Suuri rantatie. Keskiajalla, näillä teillä liikkuva ohikulkija ei voinut olla huomaamatta hirsipuussa roikkuvia tuomittuja, jotka oli jätetty julmasti korppien nokittavaksi, kuin varoituksena kaupungin muille asukkaille ja täällä kulkeville. Kuoltuaan, rikollisiksi tulkituilla ja tuomituilla ei useinkaan ollut oikeutta edes tulla haudatuksi kirkkomaahan.
Pyhän Jaakobin kirkko
Keskiajalla kirkkoja oli siellä missä asutustakin. Kirkkorakennukset sijaitsivat näkyvillä paikoilla, joko teiden tai vesistöjen lähellä. Aivan kuten tämä Pyhän Jaakobin keskiaikainen kirkko, joka rakennettiin kahden merenlahden väliselle kannakselle. Olemme tulleet Turun saaristossa sijaitsevaan Rymättylään.
Myöhäiskeskiajalta peräisin oleva Pyhän Jaakobin kirkko on rakennettu osineen yhdessä ajanjaksossa.
Kristinusko sulautui muinaisuskoon
Keskiajalla messuja pidettiin päivittäin. Valtaosa kansalaisista osallistui niihin ainakin kerran viikossa. Useimmat rukoukset ja raamatunluku suoritettiin latinaksi. Saarna sekä uskontunnustus luettiin kuitenkin kansankielellä, joko suomeksi tai ruotsiksi. Kirkkokansa kuunteli pappia seisovaltaan ja messu päättyi lopulta ehtoollisrituaaleihin.
Vaikka Itämaan asukkaiden maailmankuva rakentui katolisen kristinuskon varaan, kristinuskon opetukset olivat sulautuneet yhteen esikristillisten uskomusten kanssa. Maailmankatsomus oli kolmikerroksinen: ylisessä maailmassa asuivat jumalat, keskisessä ihmiset ja alisessa vainajat. Ihmiset uskoivat myös haltijoihin, joista puhuttiin väkinä. Väki oli voima, joka kykeni vaikuttamaan niin ihmisten onneen kuin epäonneenkin ja se oli läsnä kaikessa elollisessa ja elottomassa.
Kirkon suojeluspyhimys, Pyhä Jaakob
Pyhän Jaakobin kirkossa on keskiajalta säilynyt poikkeuksellisesti kuusi alttari- ja pyhimyskaappia.
Yhdessä tällaisista alttarikaapeista esiintyy kirkon suojeluspyhimys, Pyhä Jaakob. Pyhän Jaakobin hahmo on kuvattu pyhiinvaeltajalle ominaisessa asussa, olkalaukussa, vaeltajan sauva kädessä ja leveälierinen hattu päässä. Hatun liepeessä on jälki jaakobinsimpukasta.
Jaakobinsimpukka on Santiago de Compostelaan matkanneiden pyhiinvaeltajien tunnus.
Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreitti kulkee Espanjan ja Ranskan rajalta Pyrenneitten vuoriston kautta kohti Pohjois-Espanjassa sijaitsevaa Santiago de Compostelan kaupungin katedraalia. Kyseisessä katedraalissa oletetaan olevan Pyhän Jaakobin hauta. Pyhä Jaakob oli yksi Jeesuksen kahdestatoista opetuslapsesta ja apostoli.
Jaakobinsimpukka löytyy myös Rymättylän kirkon saarnastuolin koristeluista.
Keskiaikaisten kirkkojen pyhimyspatsaita on myös ilmeisesti puettu oikeisiin, koristeltuihin tekstiileihin. Kerrotaan, että vuonna 1558 Pyhän Jaakobin kirkon, Neitsyt Mariaa kuvaavan veistoksen silkkikaavusta olisi poistettu kuusikymmentäkuusi kullattua koristenastaa ja nappia. Pyhän Annan kaavusta vastaavia oli poistettu kymmenen. Oletettavasti nämä päätyivät silloin kruunun haltuun.
Kirkon koristelut
Rymättylän kirkkoa on restauroitu 1920-luvulla, jolloin kirkon runko- ja asehuoneen seinistä löytyi maalauksia, jotka ajoitettiin myöhäiskeskiaikaan. Muun muassa yksitoista vihkiristiä, jotka ovat maalattu runkohuoneen valmistuttua. Suomen keskiajan taiteen erikoisuuksiin lukeutuvat kirkon seinä- ja holvimaalaukset, jotka käsittelevät Kristuksen kärsimyshistoriaa ja pyhimyksiä.
Keskelle runkohuonetta, holvikaaren alle on asetettu 1300-luvun lopulta peräisin oleva triumfikrusifiksi.
Suurin osa runkohuoneen holvimaalauksista ovat olleet esillä aina, toisin kuin seinämaalaukset, jotka peitettiin kalkilla keskiajan jälkeen. Holvikaarien ornamentteina on käytetty muun muassa kukkaköynnöksiä.
Kirkon katossa on nähtävillä myös laivan pienoismalli eli niin kutsuttu votiivilaiva. Laivat kirkoissa symbolisoivat kristillistä seurakuntaa. Kirkkolaivat olivat usein kirkolle lahjoitettuna tulleita esineitä. Suomessa näitä on annettu ainakin 1500-luvulta alkaen. Laivoja ovat lahjoittaneet muun muassa merihädässä olleet sekä vaaralliselle merimatkalle lähteneet merenkulkijat. Kirkkolaivoilla saatettin myös muistaa hukkuneita ihmisiä.
Sturen kirkko ja Pyhä Yrjänä
Jos jostakin löytyy keskiaikaista tunnelmaa, niin Turun linnasta. Pimenevässä illassa lähdin tutustumaan runsas seitsemänsataa vuotta vanhaan linnaan, joka ennen maankohoamista sijaitsi saaressa.
Astun pimeään Sturen kirkkoon, jossa ainoastaan sen lukuisat pyhimysveistokset on valaistu.
Sturen kirkko näkyy myös taustalla yhdessä Albert Edefeltin öljymaalauksen kuvituksessa. Teoksen nimi on ”Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista”. Sen on kuvattu olevan yksi suomalaisen realistisen historiamaalauksen merkkiteoksista.
Sturen kirkon Pyhä Yrjänä, Sanctus Georgius on peräisin 1500-luvun alusta, Ruskon kirkosta.
Pyhän Yrjänän kerrotaan olleen roomalainen sotilas, joka kärsi marttyyrikuoleman keisari Diocletianuksen aikana vuonna 303. Muinainen taru kertoo Pyhän Yrjänän pelastaneen kuninkaan tyttären lohikäärmeen kidasta. Keskiajan Suomessa Pyhä Yrjänä oli karjanhoitoon liittyvä suojeluspyhimys.
Rouvaintuvan labyrintti
Ilta-aurinko alkaa laskea mailleen, kun saavun Turun linnan länsitornissa sijaitsevaan Rouvaintupaan.
Rouvaintupaa pidettiin aikanaan linnan turvallisimpana osana. Ehkä osin siksi, että tänne pääsi kulkemaan ainoastaan solakäytävää pitkin. Solakäytävä oli käytännössä puinen, linnan sisäpihan seinustaa kiertävä parveke, jota pitkin pääsi liikkumaan huoneiden välillä. Tässä huoneessa naiset tekivät käsitöitä, hoitivat lapsia ja viihdyttivät toisiaan tarinoilla.
Tuvan vasemmanpuoleisen penkin yläpuolella näkyy merkillinen jälki. Se ei ole kulumaa, vaan seinään on muodostettu labyrinttikuvio. Labyrinttia saatettiin käyttää keskiajalla magian välineenä, pahojen voimien karkoittamiseen. Labyrinttikuvioita esiintyy myös joissain keskiaikaisissa kirkoissa.
Keskiaikainen kuninkaansali
Keskiajalla Suomen alueet tulivat osaksi Ruotsin valtakuntaa ja Itämaan asukkaiden hallitsijana toimi Ruotsin kuningas. Vaikka kuningasehdokkaat olivatkin usein kuninkaallisten sukujen jälkipolvea, niin keskiajalla kuninkuus ei vielä periytynyt, vaan ylimystö valitsi kuninkaan. Kruunusta käytiinkin ankaraa taistelua.
Yksin kuningas ei pystynyt valtakunnan asioista päättämään, vaan päätöksiä varten hänen tuli kuunnella valtaneuvostoa, joka koostui piispoista ja ylimystöstä. Kuningas vannoi valansa Uppsalan lähellä sijaitsevan Moran niityillä. Valassaan hän lupasi suojella alamaisiaan. Vastapalveluna alamaisten tuli maksaa kuninkaalle veroa. Kuningas hallitsi omaa valtakuntaansa linnojen kautta, jonne hän nimitti uskollisimmat miehensä linnapäälliköiksi.
Turun linnassa toimi linnapäällikkönä 1300-luvulla drotsi nimeltään Matias Kettilmundinpoika, joka nautti täällä suurta valtaa. Kettilmundinpojalla oli paitsi kuninkaan tuomiovalta, myös korkein hallinnollinen ja sosiaalinen valta käytännössä Varsinais-Suomen, Satakunnan ja läntisen Uudenmaan alueilla.
Kettilmundinpojan aikana Turun linnassa saatiin nähdä ja kokea loisteliaita juhlia, haukanmetsästäjiä ja trupaduureja.
Turun keskiaikainen kuninkaansali on palvellut hallinto- ja juhlakäytössä 1300-luvulta 1500-luvun puoliväliin asti. Nimensä mukaisesti se on ollut lähes kaikkien valtakunnan hallitsijoiden käytössä. Kuninkaan kamari sijaitsi ristiholvatun huoneen takana. Siellä kuningas majoittui Turussa ollessaan.
Linnan ulkomuurin sisällä kulki ampumakäytävä. Linnanpäällikön vastuulla olevat sotajoukot vartioivat linnan muureilla yötä päivää vihollisten varalta. Jos vihollinen yllätti, hän sai päällensä kiviä, nuolisateen taikka tulikuumaa vettä tai tervaa.
Ritariuden symboli
Täällä Turun linnassa asunut Matias Kettilmundinpoika oli myös yksi valtakunnan merkittävimmistä ritareista. Ritarit kuuluivat rälssiin eli aatelissäädyn ylimpään luokkaan. Heidän tuli osoittaa uskollisuutta niin Jumalalle kuin kuninkaallekin. Lisäksi heidän tuli käyttäytyä moitteettomasti, suojella naisia ja heikompiosaisia. Ritareille uskottiin myös tärkeitä tehtäviä ja he saattoivat toimia esimerkiksi vouteina, tuomareina tai Matias Kettilmundin tapaan linnapäälliköinä.
Keskiaikaisen kuninkaansalin sivuhuoneen puiseen laatikkoon nojaa yksi ritariuden symboleista — miekka.
Ritarit käyttivät miekkoja sivuaseina eli miekka otettiin käyttöön vasta siinä vaiheessa kun vastustaja oli hyvin lähellä.
Ritareiden haarniskat olivat aluksi tehty rautarenkaiden muodostamasta tiheästä verkosta. Tähän panssarikudokseen oli kiinnitetty myös metallilevyjä. Sen päälle puettiin kankainen asepaita, johon oli ommeltu ritarin vaakuna. Myöhemmin panssaripaitaa vahvistettiin vielä rautakilvillä ja lopulta käyttöön tulivat kokohaarniskat. Keihään tai miekan lisäksi vyöllä saattoi roikkua vielä tikari. Voi vain kuvitella, millaista oli liikkua haarniskassa, joka saattoi painaa yli 40 kiloa.
Suurten murrosten keskiaika
Ilta on hämärtynyt ja valot syttyneet Turun linnassa. Katselen sisäpihan korkeita seiniä, joissa on näkyvissä linnan rakenteita tukevia muuriankkureita. Linna on pitänyt rakentaa vahvaksi, jotta se on kestänyt sen valtaamiseen tähtääviä hyökkäyksiä, joita saatettiin tehdä esimerkiksi heittokoneella lingotuilla kivenmurikoilla.
Harmaakivestä muurattu Turun linna muodostuu suorakaiteenmuotoisesta päälinnasta ja sitä ympäröivästä esilinnasta. Linnan toinen puoli on ollut hovin ja toinen puoli palvelusväen, kuten renkien, piikojen, asemiesten ja seppien käytössä. Linnassa vieraili usein tärkeitä vieraita emämaa Ruotsista tai Itämaan sisältä. Turun linnassa onkin monisatavuotisen historiansa aikana nähty ja koettu monenmoista.
Keskiaika kesti Suomessa noin neljäsataa vuotta. Sen aikana tapahtui monia suuria muutoksia: Ruotsin kuninkaan miehet tekivät valloitusretkiä Suomen alueille, jotka liitettiin osaksi sen valtakuntaa pitkäksi ajanjaksoksi. Keskiajalla syntyivät myös ensimmäiset kaupunkimme ja koulumme. Kristinusko alkoi levitä Suomeen. Ajan saatossa suomalaiset alkoivat saada lisää valtaa maan hallinnossa. Itämaa alkoi itsenäistyä ja oma kulttuuri muotoutua.
Tämän päivän ihmiselle mielikuva keskiajasta on vielä aika utuinen. Mielenkiintoista on nähdä, mitä uutta maan povesta paljastuu Turussa parhaillaan käynnissä olevissa arkeologisissa koekaivauksissa. Kaivaukset liittyvät raitiotiehen, jota harkitaan rakennettavaksi Turun keskustaan. Arkeologisen tutkimuksen avulla näkymä keskiajasta tarkentuu ja ehkä se auttaa oivaltamaan paremmin jotain myös nykyajasta, jossa elämme.
Retkihetki – Matkablogi ja retkiblogi kotimaan kohteista