Luonto on lääkinnyt kautta aikain ihmistä mitä moninaisin tavoin. Jo kauan ennen ensimmäisten apteekkien perustamista erillaisia terveysvaivoja hoidettiin luonnosta löytyvillä lääkekasveilla. Nykyään ymmärretään enemmän myös maaperän mikrobien merkityksestä niin ihmisten kuin kasvienkin terveyteen. Minkälaisia lääkekasveja löytyy Suomen luonnosta tänä päivänä? Lähdin retkeilemään ja ottamaan selvää asiasta. Tie vie minut Turun Kakskerran saarelta kohti Ruovettä ja sieltä edelleen kohti Sammatin kauniita kesämaisemia.
Mikrobiomi hioo elimistön puolustusjärjestelmää
Vuonna 2019 tehdyn väestötutkimuksen mukaan noin joka kolmas suomalainen asuu tiiviin kaupunkialueen sisällä. Kasvavalla kaupungistumisella on kuitenkin seurauksia. Yksi niistä on paljon esillä ollut ihmiselimistön mikrobiston köyhtyminen.
Mikrobien kasvustosta ja niiden sisältämistä geeneistä käytetään nimitystä mikrobiomi. Jokaiselle ihmiselle yksilöllisen mikrobiomin tehtävänä on opettaa elimistön puolustusjärjestelmä tunnistamaan vaaralliset tekijät vaarattomista. Mikrobit viestivät elimistössä paitsi keskenään myös solujemme kanssa. Ympäröivästä luonnosta mikrobit siirtyvät iholle ja hengityksen kautta elimistön sisälle, jossa ne kykenevät tuottamaan immuunipuolustusta vahvistavia yhdisteitä.
Mikrobiomin muodostumiseen vaikuttaa ihmisen perimän lisäksi elinympäristö ja ravinto. Tutkimusten mukaan ravinnon mikrobistoon taas näyttää vaikuttavan se kasvatetaanko kasveja luomuviljelymenetelmin vai kemiallisilla kasvisuojeluaineilla. Luomuviljelymenetelmin kasvatettujen kasvisten mikrobiston on todettu olevan rikkaampi. Kemiallisten kasvinsuojeluaineiden lisäksi mikrobistoamme köyhdyttävät muun muassa tupakointi, lääkkeiden käyttö ja ilmansaasteet.
Turussa, Kakskerran saarella kävellessäni näen pellon reunassa laventelin värisiä pelto-ohdakkeita. Kasvi on alun perin ollut merenrantojen alkuperäislaji, mutta on sieltä levinnyt pelloille ja pientareille. Pelto-ohdake on omiaan heikentämään viljelykasvien satoa. Sen syvälle, jopa viiteenkymmeneen senttiin työntyvät juuret suojaavat sitä kemiallisilta torjunta-aineilta.
Biodiversiteetti auttaa eläimiä ja kasveja sopeutumisessa
Luonnon monimuotoisuudella eli biodiversiteetilla tarkoitetaan lajien runsautta, niiden perinnöllistä vaihtelua ja elinympäristöjen monipuolisuutta. Biodiversiteetti auttaa niin eläimiä kuin kasvejakin sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin. Se hyödyttää myös meitä ihmisiä: turvaa puhtaan ilman ja makean veden saannin sekä ruoantuotannossa keskeiset tekijät, kuten satojen pölytyksen ja laadukkaan maaperän. Arvellaan, että altistuminen maaperän bakteereille parantaa vastustuskykyämme ja ylläpitää näin hyvää terveyttämme.
Kataja ehkäisee tulehduksia ja hoitaa vilustunutta
Suomen luonnosta on etsitty avaimia hyvän terveyden ylläpitämiseksi ja tautien voittamiseksi jo paljon aikaisemmin kuin niin kutsuttu mikrobiteoria sai vahvistusta. Fytoterapian eli kasvilääkinnän juuret ulottuvat satojen vuosien taakse. Tieto parannustavoista kulki perimätietona ja jokainen perhe hyödynsi omia hyväksi kokemiaan kasveja.
Suomen ensimmäinen apteekki syntyi nykyiseen kotikaupunkiini Turkuun, Kauppatorin varrelle jo vuonna 1689. Silloin apteekeilla oli käytössään vielä omat lääkeyrttipuutarhat, joista valmistettiin rohtoja eri vaivoihin.
Katajanmarjoja on käytetty lääkerohtona jo ainakin Naantalin luostarin aikakaudella, 1400-luvulla, jolloin luostarin yhtenä tehtävänä oli sairaiden hoito.
Kataja voi aikojen saatossa kasvaa yli kymmenen metrin pituiseksi puuksi ja elää jopa 1000-vuotiaaksi. Kansanuskomusten mukaan sen väkevä savu piti sairaudet loitolla ja suojasi koteja pahoilta voimilta.
Kataja torjuu tehokaasti tiettyjä taudinaiheuttajabakteereja ja sieniä. Sen marjat ovat antioksidanttisia ja ne estävät kipua ja tulehduksia. Katajaa on käytetty muun muassa kihdin ja reuman hoitoon. Kasvin neulasia, oksia ja marjoja voidaan lisätä kylpyveteen ja sitä voidaan käyttää myös höyryhengittämällä vilustumisen oireisiin.
Ruusu vahvistaa immuunipuolustusta
Jo ennen ajanlaskumme alkua, ruusua osattiin hyödyntää monipuolisesti eri käyttötarkoituksiin. Muun muassa roomalaiset käyttivät niitä lääkkeisiin ja kosmeettisiin tarkoituksiin.
Ruusua on käytetty muun muassa anemian hoitoon sekä hengitystie- ja suolistotulehduksissa.
Suomessa ruusuja kasvaa luonnonvaraisena kuutta eri ruusulajia.
Tuoduista lajikkeista, kurtturuusua pidetään haitallisena vieraslajina ja sen kasvatus kiellettiin vuoden 2022 kesäkuusta lähtien. Kurtturuusun tunnistaa muun muassa aniliinin punaisista tai valkoisista kukistaan.
Kiulukat eli ruusunmarjat ovat erittäin hyvä C-vitamiinin lähde. Niissä on myös kuitua, kivennäisaineita, karotenoideja ja runsaasti fenoliyhdisteitä. Ruusun kiulukoilla on havaittu olevan myös immuunipuolustusta tukevia ja verisuonia vahvistavia vaikutuksia.
Ruusun terälehdistä ja kiulukoista voidaan valmistaa esimerkiksi teetä.
Metsäkurjenpolvi hoitaa haavoja
Geranium sylvaticumin eli metsäkurjenpolven nimi juontaa kreikan sanaan geranos, joka merkitsee kurkea. Nimi tulee kasvin kukinnan jälkeen muodostuvasta lohkohedelmästä, joka muistuttaa kurjen nokkaa. Eteläisessä Suomessa kasvi kehittää voimakkaamman värisen kukan. Pohjoiseen päin mentäessä värit hailakoituvat ja Lapissa kasvia näkee yleisesti valkoisena.
Monet päiväperhoset käyttävät metsäkurjenpolvea ravintokasvinaan. Oletettavasti antimikrobisten ominaisuuksiensa tähden sitä on käytetty lääkerohtona muun muassa haavojen paranteluun.
Metsäkurjenpolvi sisältää myös voimakkaita antioksidantteja, kuten tanniineja ja flavonoideja ja muita fenolisia yhdisteitä, joiden määrät vaihtelevat kasvin eri osissa. Antioksidantit auttavat ihmisen kudoksia ja soluja suojautumaan hapetusvaurioilta ja parantavat vastustuskykyä.
Poimulehti sopii monen vaivan hoitoon
Alchemilla vulgaris, poimulehden latinankielinen nimi, ulottuu keskiajalle, jolloin alkemistit käyttivät kasvin lehdille erittyviä kastepisaroita kokeissaan. Ruotsalaisten aatelisneitojen kerrotaan hyödyntäneen kasvin pisaroita peseytymiseen, sillä sitä on pidetty kautta aikojen nuorentavana yrttinä.
Lääkerohtona kasvia suositeltiin käyttämään kouristuksiin ja vatsatautiin. Suomessa poimulehteä on käytetty piharatamon tavoin erityisesti haavarohtona. Poimulehden kerrotaan kykenevän edistämään haavojen paranemista ja tyrehdyttämään verenvuotoa. Kasvilla on havaittu olevan myös tulehduksia estäviä ja sytotoksisia eli kasvaimia estäviä vaikutuksia.
Suomessa poimulehteä on ainakin kahtakymmentäviittä eri lajia ja niistä kaikki ovat syötäviä. Kuivaamalla kasvista voidaan tehdä esimerkiksi viherjauhetta. Poimulehdestä voidaan valmistaa myös teetä, hauteita ja kylpyjä.
Päivänkakkara vilkastuttaa aineenvaihduntaa
Asterikasveihin kuuluva päivänkakkara on muinaistulokas, jolloin se on tullut kasviksemme viimeistään 1600-luvun alkupuolella. Kokonaiset päivänkakkaraniityt ovat harventuneet tehomaatalouden seurauksena.
Keski-Suomen maakuntakukkanakin tunnetun päivänkakkaran voi sekoittaa ainakin kahteen hiukan samanlaiselta muistuttavaan kukkaan, peltosaunioon tai kamomillasaunioon. Molemmissa näissä kasveissa lehdet ovat kuitenkin tillimäiset. Peltosaunion erottaa kamomillasauniosta niiden mykerö. Kamomillasauniolla se on ontto, kun taas peltosauniolla täyteinen.
Lääkerohtona päivänkakkaraa on hyödynnetty turvotuksen hoitoon sen lymfa- eli imunestekiertoa vahvistavan vaikutuksensa tähden. Teeksi uutettuna päivänkakkarasta kerrotaan olevan apua myös tulehduksiin.
Ahomansikka on vanha kihtilääke
Fragaria vesca eli ahomansikka vaatii paljon valoa. Se kasvaa luonnonvaraisena ahoilla, lehtometsissä, kallioisilla kedoilla ja metsänreunoilla. Tyypillisemmin siitä voi tehdä havaintoja Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta kasvia esiintyy aina Oulun seudulle asti. Pohjoisempana se on harvinaisempi.
Kansanlääkinnässä ahomansikkaa on pidetty vahvistavana yrttinä. Lehdistä tehdyllä teellä voidaan hoitaa hengitystietulehduksia, alentaa kuumetta ja helpottaa ruoansulatusvaivoja. Ahomansikalla on hoidettu myös niveltulehduksia, lisäämällä kasvin lehtiä kylpyveteen. Tuoreissa lehdissä on paljon C-vitamiinia ja ehkä juuri siksi sitä onkin käytetty kihtilääkkeenä.
Ravinteikas lääkekasvi hoitaa yleiskuntoa
Arvellaan, että nokkosta on viljelty Suomessa tekstiilikasvina jo rautakaudella. Nokkosta on osattu hyödyntää vuosisatojen ajan monipuolisesti moniin muihinkin käyttötarkoituksiin niin ihmisillä kuin eläimillä.
Tänä päivänä nokkonen kasvaa luonnonvaraisena lähes koko Suomessa ja sen lisäksi sitä viljellään myös yrttikasvina.
Kasvin kiehautus ja kuivaaminen vievät pois sen tunnetuimman ominaispiirteen, polttavuuden. Kuivattua nokkosta voidaan käyttää esimerkiksi viherjauheena.
Nokkonen on ravinteikas kasvi, joka sisältää C-vitamiinin lisäksi A-, B-, E- ja K -vitamiineja, rautaa, kivennäisaineita sekä monia antioksidantteja. Siemenet sisältävät paljon E-vitamiinia sekä kaikkia ihmisen tarvitsemia rasvahappoja.
Yrttirohtona nokkosta voidaan käyttää yleiskunnon ylläpitämiseen ja sairauksien ennaltaehkäisemiseen. Nokkosen kerrotaan lievittävän kipuja, lisäävän vastustuskykyä ja auttavan ylläpitämään muistia. Siitä voi olla apua muun muassa allergioissa, ruoansulatusvaivoissa ja kohonneessa verenpaineessa.
Koivu hoitaa niveliä ja lihaksia
Antiikin ajoilta asti vettä on pidetty terveyttä edistävänä elementtinä. Jo Hippokrates uskoi lähdevesikylpyjen tehoavan erilaisiin sairauksiin. Rautapitoisten lähteiden koettiin auttavan muun muassa reumaan, melankoliaan, päänsärkyihin sekä sisäelin- ja ruoansulatusvaivoihin. Lähdevettä paitsi juotiin, myös valeltiin iholle ja käytettiin kääreissä.
Suomessakin on ollut terveyslähteitä. Yksi, joka tunnettiin kansan keskuudessa sijaitsi täällä Ruovedellä.
Vanhan terveyslähteen ympäristössä sijaitsee toinen, nykypäivänä hiukan paremmin tunnettu lähde, jolle minut johdattaa koivukujan poikki kulkeva asfalttitie.
Koivuista tulee mieleen tähän aikaan vuodesta saunominen koivuvihdan kanssa.
Saunominen onkin tutkitusti hyvä tapaa ylläpitää terveyttä. Säännöllinen saunominen hoitaa niin sydäntä, lihaksia kuin vastustuskykyäkin, rentouttaa ja saattaa jopa suojella muistisairauksien syntymiseltä.
Koivu vihtojen raaka-aineena ei ole ollenkaan huono valinta. Koivu torjuu tehokkaasti haitallisia mikrobeja ja tulehduksia. Sen lehdet sisältävät paljon C-vitamiinia, haihtuvia öljyjä ja fenoleja. Lehdissä on myös paljon vaikuttavia aineita, jotka voivat lievittää esimerkiksi nivel- ja lihasperäisiä vaivoja ja poistaa sidekudoksista kuona-aineita.
Lähteellä
Olen saapunut Runebergin lähteelle, jonka yli kulkevan sillan alla vesi on hyvin kirkasta. Käsiin se tuntuu yllättävän kylmältä. Sitä se onkin sillä, vesi pysyy ympärivuotisesti 4-5 asteen lämpötilassa. Runebergin lähteen läheisyydessä kasvaa kasveja, jotka eivät normaalisti menestyisi näin pohjoisessa. Lähteellä on todettu olevan monipuolista, lähdeympäristölle ominaista kasvillisuutta ja pohjaeläinlajistoa.
Noin parisataa vuotta sitten lähteen ympäristö toimi säätyläisten kesäisenä kokoontumispaikkana.
Lähde saa alkunsa pohjaveden pinnan leikatessa maanpinnan tason. Runebergin lähteen arvellaan muodostuneen alueella 1820-luvun loppupuolella, kun Tarjanneveden pinta alkoi laskea.
Äkkiseltään katsottuna lähteen pinta näyttää olevan lähes kokonaan vihreän levän peitossa. Runebergin lähteen keskellä on kuitenkin nähtävissä purkautumisaukkoja, joista lähdevesi pulppuaa ulos.
Maakerrosten läpi virratessaan lähdevesi kerää mukaansa mineraaleja. Ihmiselimistö hyödyntää mineraaleja muun muassa entsyymitoiminnan ja aineenvaihdunnan ylläpitämiseen.
Ylempänä rinteessä, jota peittää nykyisin pelto, on sijainnut kuuluisa terveyslähde, Kirstan brunni eli Kirstan torpan lähde, jota käytettiin kaivona.
Kyseinen lähde on saattanut olla Runebergin mielessä, kun hän inspiroitui kirjoittamaan lauluksikin sävelletyn runon ”Lähteellä” (Vid en källa).
Runebergin kuoltua rantaan muodostui uusi lähde, jonka paikalliset nimesivät kuuluisan runoilijansa mukaan.
Runebergin oli aikanaan tuonut Ruovedelle Ritoniemen kartanon kotiopettajan pesti, jolla hän rahoitti filosofian opintojaan Turun akatemiassa. Opiskelukaverinaan hänellä oli eräs Elias-niminen nuori herra.
Suomalaisen kasvituntemuksen uranuurtaja
Tämä omenapuiden ympäröimä torppa on seissyt paikallaan jo yli kaksisataa vuotta. Olemme nyt Valkjärven rannalla Sammatissa, paikassa, jossa Elias Lönnrot syntyi vuonna 1802.
Maalaamatonta malkakattoista torppaa ympäröi kiviaita. Torpan toisella puolella on riukuaita, jonka takaa levittäytyy kukkaniitty. Pihapiiriin kuuluu myös hirsiaitta ja alas järven suuntaan vievän polun varrella on kaksi pärekattoista maakellaria.
Torpassa oli aluksi ainoastaan tämä yksi huone. Myöhemmin tänne rakennettiin eteinen ja kamari.
Pienen kodin jakoivat Ulrika-äidin ja Fredrik-isän lisäksi seitsemän lapsen katras. Lapsista viisi selvisi aikuisikään. Se on aika paljon aikana, jolloin moni lapsi kuoli jo synnytyksiin tai myöhemmin lapsuuden tauteihin tai tulehduksiin.
Perheen isä sai isolle perheelleen leipää harjoittamalla kyläräätälin ammattia. Tuvan pöydän ääressä tehtiin sekä räätälin töitä että ruokailtiin.
Ikkunan vierellä lepää Lönnrotin mustaksi petsattu kantele.
Lönnrot oli luonteeltaan valtavan opinhaluinen, mutta selvästi yksinäisyyteen hakeutuva. Poikaa yritettiin saada isän tavoin räätälin oppiin, mutta hän karkasi mieluummin järvelle onkimaan ja lukemaan.
Valkjärven ranta onkin kieltämättä kaunis ja rauhallinen paikka viettää kesäpäivää. Rauhallisesta tunnelmasta tuntuu nauttivan myös entisillä Lönnrotin mailla laiduntavat lampaat.
Elias Lönnrotin aikana koulutuksen saaminen köyhän perheen lapselle ei ollut mitenkään itsestäänselvyys. Vanhemman veljensä tuella hän pääsi kuitenkin opiskelemaan Tammisaaren pedagogioon ja sieltä edelleen Turun katedraalikouluun. Opinnot keskeytyivät hetkellisesti rahapulaan. Opintoja rahoittaakseen hän toimi kiertävänä laulajana ja ahkeroi räätälin töissä.
Myöhemmin Lönnrot pääsi kirjoille Porvoon lukioon. Lukio-opinnot kuitenkin keskeytyivät hänen saadessaan latinantaitoisena apteekkiharjoittelijan paikan. Lönnrotista tuli ylioppilas lopulta yksityishenkilöiden ohjaamana. Turun akatemiaan hän kirjautui vuonna 1822 ja kymmenen vuotta myöhemmin hänestä tuli lääketieteen tohtori. Väitöskirja syntyi suomalaisten maagisista parannuskeinoista.
Ensimmäisen runonkeruumatkansa hän teki ennen lääketieteellisten opintojensa alkamista Hämeeseen, Savoon ja sieltä edelleen Pohjois-Karjalaan ja Valamoon asti. Retkeltä hän kirjoitti matkapäiväkirjaa.
Lönnrot oli jo nuorena hyvin kiinnostunut lääkekasveista, joita hän keräsi omaan kokoelmaansa. Hänen matkapäiväkirjoistansa ilmenee tarkkoja havaintoja kasvien kansanomaisista nimityksistä ja siitä, miten niitä on hyödynnetty suomalaisten ja sukukansojemme keskuudessa.
Vuonna 1839 Lönnrot kirjoitti ensimmäisen suomenkielisen lääkärikirjansa, ”Suomalaisen talonpojan kotilääkäri”.
Elias Lönnrot keräsi myös huomattavan kasvikokoelman, joka sisälsi 900 kasvinäytettä. Kasveja hän keräsi muun muassa täältä Sammatin luonnosta. Hänen käsistään syntyi myös Suomen ensimmäinen suomenkielinen herbaario, Flora Fennica vuonna 1860.
Paikkarin torpan pihapiiriä kierrellessäni huomaan maata pitkin kulkevan kukkamaton, jollaista en muista koskaan ennen nähneeni. Kasvi saattaa olla jokin ajuruoho. Ulkomuodoltaan se muistuttaa timjamia.
Timjami on luonnovaraisena Välimeren ympäristössä kasvava vanha lääkeyrtti, jota voidaan käyttää vatsa- ja hengitystievaivojen hoitoon.
Kukkien tuoksu on sellainen, että se tuntuu vetävän ainakin mehiläisiä ja perhosia puoleensa.
Lammin erämaatalolle
Vuonna 1869 Lönnrot osti perheelleen Sammatista Lammin erämaatalon.
Ajomatka tänne Lammin talolle tuntui kestävän ikuisuuden. Yhtään en olisi ihmetellyt, vaikka tiellä olisi tullut susi tai karhu vastaan. Sen verran keskellä korpea tämä paikka on.
Lammin talo edellytti aikanaan suurta remonttia ja alkutöiksi talolle vievä tie piti saada sellaiseen kuntoon, että siitä voisi ajaa. Tieprojekti toteutettiin kyläläisten talkoovoimin. Kyläläisten motivoimiseksi Lönnrot kiinnitti puihin tupakkakukkaroita, joista halukkaat voisivat ottaa. Myös viinaa ja kahvia oli tarjolla.
Talo sai lasikuistin ja suuremmat ikkunat. Navetan paikkaakin siirrettiin kauemmas pois päärakennuksesta. Lisäksi perheen tytöille tehtiin sivurakennus omine kamareineen.
Lammin taloa kiertäessä katseen vangitsee hieno taffelipiano, joka on ollut perheen tyttöjen käytössä.
Elias Lönnrot avioitui vasta 47-vuotiaana, itseään parikymmentä vuotta nuoremman Maria Piponiuksen kanssa.
Lönnrotit saivat yhteensä viisi lasta, jotka yhtä lukuun ottamatta kuolivat tarttuviin tauteihin. Vaimo Maria, miltei parinkymmenen onnellisen avioliittovuoden jälkeen keuhkotautiin, 21. heinäkuuta 1868. Murtuneena hän kirjoitti asiasta ystävälleen A. Wareliukselle:
”Eilen aamulla kuoli hellästi rakastettu puolisoni ja jätti minut neljän alaikäisen tytön kanssa tänne yksinäni. Et usko, kuinka raskaalta se tuntuu; joka ainoa askel muistuttaa siitä poismenneestä. Mutta Jumalaa vastaan ei ole riitelemistä”.
Lönnrot eli itse lähes 82-vuotiaaksi. Aika pitkään siis, ottaen huomioon sen, että keskimääräinen elinajanodote on ollut tuohon aikaan miehillä noin 45 vuotta.
Tytär Ida oli ainoa, joka jäi isänsä jälkeen eloon. Idasta tuli maailmanmatkaaja, joka asettautui lopulta Sienaan, Italiaan. Uuteen kotimaahansa hän tilasi suomenkielisen sanomalehden ja Sammatista kehäkukan siemeniä. Vuonna 1887 hän kirjoitti tuntevansa olonsa joka paikassa muukalaiseksi. ”Ulkomailla saa sentään olla rauhassa rahanpyytäjiltä ja isän maineelta”, hän oli todennut.
Elias Lönnrotilla vaikutti olleen kykyä empatiaan. Elinaikanaan hän oli kustantanut sammattilaisten lasten opintoja ja opettanut heitä, hoitanut ilman maksua potilaita, antanut kansakoululle lahjoituksina kirjoja, kuvia ja karttoja sekä auttanut taloudellisen avun tarpeessa olevia. Lisäksi hän oli myöntänyt korjausvaroja kirkolle.
Merkittävin lahjoitus Sammatin kirkolle lienee ollut taidemaalari Adolf von Beckerin Pariisissa maalaama alttaritaulu. Beckerin isä oli ollut Lönnrotin opettajana Turun akatemiassa. Alttaritaulu on tehty Lönnrotin tyttären Teklan muistoksi.
Vasemmalla kirkon edustalla näkyy korkea hautamonumentti. Se on Elias Lönnrotin viimeinen leposija. Sen viereen, oikealla puolelle on haudattu hänen vaimonsa Maria ja kolme lapsista.
Rikas luonto tukee terveyttä
Lönnrot piti tautien ennaltaehkäisemistä halvempana ja yksinkertaisempana kuin tautien hoitamista. Periaate, joka pätee mielestäni yhä tänäkin päivänä. Useimmiten hän kuvasi tautien syyksi siivottomuuden ja huonon ravinnon. Vaikkei silloin vielä tiedettykään mikrobien merkityksestä sairauksien synnyssä, on ravitsemuksella ollut varmaankin merkityksensä siihen, kuinka herkästi henkilö on sairastunut ja toisaalta, miten hän on sairaudestaan selvinnyt.
Suomen luonnon monimuotoisuutta pyritään vaalimaan muun muassa vieraslajeja hävittämällä. Vaikka ymmärrys mikrobeista on lisääntynyt, ei se aina näy suoraan käytännön toimissa. Monimuotoisuuden ylläpitämisen nimissä saatetaan vieraslajien hävittämiseen käyttää kyseenalaisia keinoja, kuten glyfosaattia, jolla tutkimusten mukaan on haitallisia vaikutuksia niin pölyttäjähyönteisiin kuin maaperän mikrobistoonkin.
Vaikka vieraslajien hävittäminen onkin perusteltua, se pitäisi kuitenkin pystyä tekemään ympäristön kannalta kestävin menetelmin eli vähän niinkuin laulussakin sanotaan: ”Pidä huolta luonnosta, se susta huolen pitää…”.