Vene liikkuu petäjien peittämien, jyrkkien kallioseinämien reunaa ja etenee rauhallista vauhtia tyyntä veden pintaa pitkin. Olen nyt noin viidensadan kilometrin päässä kotoa ja ympärilläni avautuu Linnansaaren kansallispuisto.
Linnansaaren kansallispuisto
Olemme nyt yhdessä Suomen vanhimmista järvikansallispuistoista, joka on perustettu jo miltei seitsemänkymmentä vuotta sitten tänne Saimaalle.
Suomen suurimmalla järvellä, Saimaalla on maailman pisin rantaviiva, 14 850 kilometriä. Se on maailman suurimpaan järveen, Kaspianmereen nähden yli kaksinkertaisesti. Saimaan syvin kohta löytyy noin 86:sta metristä.
Linnansaaren kansallispuiston laajoja vesialueita ja saaria löytyy kolmen paikkakunnan, Savonlinnan, Rantasalmen ja Varkauden alueelta. Kansallispuisto on nimetty sen suurimman saaren, Linnansaaren mukaan.
Veden rajassa kuvaaminen ja kurottelu on aina hiukan riskialtista puuhaa, joten varustauduin kansallispuiston valloitukseen pelastusliivein.
Suomessa hukkumiskuolemia tapahtuu yli sata vuodessa. Yllättävää asiassa on mielestäni se, että useimmiten hukkuminen tapahtuu tutuilla vesillä. Hukkuneita yhdistävä tekijä liivittömyyden lisäksi on se, että pelastusliivit on puettu väärin päälle.
Kaskeamisella suojellaan uhanalaisia lajeja
Kansallispuistoa ympäröi Haukivesi, joka on yksi Saimaan suurista järvialtaista. Haukiveden alueelta on löytynyt vanha, 1600-luvulta peräisin oleva asiakirja, josta käy ilmi, että monessa nykyisen kansallispuiston saarista on harjoitettu aikanaan kaskeamista.
Linnansaaren kansallispuistoon kuuluu satakolmekymmentä saarta. Saarista suurimmassa, Linnansaaressa kaskeamista toteutetaan yhä edelleenkin. Perinnemaisemaa ylläpitämällä suojellaan myös monia uhanalaisia eliölajeja. Alueen historiasta kertovat vanhat lehtimetsät, jotka ovat kohonneet kaskeamisperinteen myötävaikutuksesta.
Sukeltajan pesä
Vene kulkee hidasta vauhtia jäkälien peittämien kalliosaarten välissä. Äkkiä suuri tummahko lintu lehahtaa saaresta lentoon. Lintu on helppo tunnistaa kalasääskeksi ruskeanvalkoisesta höyhenpuvustaan. Kärkiväliltään noin 160 senttiseksi kasvava kalasääski on Suomen suurimpia petolintuja.
Täällä Linnansaaressa on kohtalaisen hyvä mahdollisuus päästä näkemään tarkkanäköisen kalasääsken kaartelua yläilmoissa. Se kalastaa sukeltamalla taivaalta veteen ja nappaamalla kalan vedestä terävillä kynsillään.
Männyn latvassa näet linnun rakentaman risupesän. Sama pesä on kalasääsken käytössä usein vuosikaudet ja se rakentuu yleensä puun latvaan. Kalasääsket ovat joutsenen kaltaisia lintuja; kahden linnun liitto kestää eliniän. Toukokuussa, jos onni suo, voi pesään ilmestyä kahdesta kolmeen munaa.
Miltei sadan neliökilometrin suuruisessa Linnansaaren kansallispuistossa on kuvattu myös suosittua Sääksiliveä.
Liikkuminen Linnansaaressa
Veneen vauhtia joudutaan hidastamaan kapean uoman kohdalla. Samalla huomaan maiseman muuttuneen vehreämmäksi.
Linnansaaressa pääsee kohtaamaan sekä avonaisempia järvenselkiä että labyrinttimaista saaristoa. Maasto on vaihtelevaa: jylhien kallioleikkausten katkaisemia havumetsiä, karuja saaria ja lajistoltaan rikkaita lehtoja.
Linnansaaren kansansallispuisto sijaitsee valtatie viiden itäpuolella. Sisääntulo kansallispuistoon tapahtuu vesiteitse, joko idästä Oravin kylältä tai länsipuolelta Rantasalmen Porosalmen kylältä.
Kansallispuiston alue on noin neljänkymmenen kilometrin suuruinen ja alueeseen pääsee tutustumaan esimerkiksi omalla veneellä tai kanootilla. Seudun matkailuammattilaiset järjestävät lisäksi kuljetuksia kansallispuiston alueelle.
Rantautuminen saariin
Noin puolessa välissä kansallispuistoretkeä on sopiva hetki etsiä veneelle hyvä kiinnityspaikka ja pitää kahvinmittainen jaloittelutauko.
Linnansaaren kansallispuistossa maihinnousemista ja liikkumista on rajoitettu eläinten lisääntymisaikana. Rajoitusalueet- ja ajankohdat kannattaa varmistaa esimerkiksi Metsähallituksen kartasta. Kartasta näet myös samalla ne saaret, joista löytyy retkeilijälle telttailu- ja tulentekopaikkoja.
Jumalan lintu
Kuuma kahvikuppi kädessäni katselen vastarannalle. Sadepisaroiden ropistessa veden pintaan, laulujoutsenperhe lipuu pitkin sateista Saimaata. Mieleeni muistuu tarina, joka ajoittuu tuhansien vuosien taakse.
Noin 8000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, Itämerta edeltäneen Ancylusjärven pohjasaveen vajoaa kalaverkko. Tuhansia vuosia myöhemmin Viipurin koillispuolelta, Antrean kunnasta tehdään löytö. Kappale pajun sisäkuoresta punottua verkkoa, jonka mukana vajonneita, kivestä ja luusta veistettyjä esineitä. Samalla tehtiin silloisen Suomen alueen varhaisin arkeologinen linnunluulöytö; 10 400 vuoden ikäinen laulujoutsenen olkaluu.
Vaikka monia lintuja on muinaisina aikoina metsästetty runsaasti ja haudattu vainajien mukana, joutsen muodostaa poikkeuksen. Joutsen oli itämerensuomalaisille erityinen. Se näkyy esimerkiksi kivikauden kalliomaalauksissa ja keramiikassa, joita kuvioitiin joutsenaihein. Äänisen rantoja asuttavat vepsäläiset pitivät joutsenta jumalan lintuna, jota ei saanut tappaa eikä syödä.
Joutsenien uskottiin olevan yhteys tuonpuoleisen ja elävien maailman välillä. Karjalaisissa uskomuksissa joutsen vie kuolleen sielun taivaaseen ja tuo vastasyntyneelle sielun.
Vielä 40-luvun lopulla laulujoutsen oli äärimmäisen harvinainen lintu ja niitä pesi lähinnä Lapin ja Kuusamon erämailla. Harvalukuisuuteen johti sodan jälkeinen pula-aika, jolloin lajia metsästettiin runsaasti. Nykyisin laulujoutsen on rauhoitettu EU-alueella ja maassamme pesii noin 11 000 laulujoutsenparia.
Toivotaan, ettei lailla suojellun ilveksen käy samalla tavoin kuin laulujoutsenen, joka tapettiin aikanaan lähes sukupuuttoon. Suomen riistakeskus on nimittäin antanut kannanhoidollisen poikkeusluvan kolmensadan ilveksen metsästykseen ensi talvena. Perusteet näin suurten poikkeuslupamäärien antamiselle vaikuttavat todella hatarilta.
Mystinen pitkäkoipi
Ruovikon takaa huomaan pitkäkoipisen otuksen, joka seisoo ylväästi kalliolla. Runsaan metrin pituinen kurki erottuu olemuksellaan. Se ei ole kuitenkaan yksin, vaan tarkempi silmäys paljastaa toisen linnun patsastelevan koivun takana.
Kurki pesii soilla ja kosteikoilla. Sekä koiras että naaras osallistuvat yhteistuumin pesänrakennukseen ja munien hautomiseen. Kalasääskien tapaan kurki solmii elinikäisen liiton parinsa kanssa.
Kurkia on sekä ihailtu että vainottu. Jälkimmäinen johti aikanaan siihen, että kurkikanta vetäytyi soille, kauemmas ihmisasutuksista.
Antiikin kulttuureissa kurki on liitetty valppauteen. Muinoin uskottiin, että nukkuvaa kurkiparvea vahtiva kurki kannatteli toisessa ylös nostetussa jalassaan kiveä. Jos kurki nukahti, tippui kivi maahan ja herätti sen. Uskomuksessa kurki sai vartijan roolin; sen valppaus suojeli koko parven henkeä.
Syys-lokakuussa käynnistyvä muuttomatka johtaa Itä-Suomen kurjet Kaakkois-Eurooppaan tai Koillis-Afrikkaan. Mahtavilla, yli kaksimetrisillä siivillä ilmaan nousevat kurjet liitävät taivaalla komeassa aurassa ja katoavan lopulta mystisesti jonnekin pilvien taakse. Kurjet saattavat lentää jopa kymmenen kilometrin korkeudessa.
Keväällä, huhtikuun korvilla kurjet tulevat takaisin muuttomatkaltaan. Jos ei näe auraa, niin saattaa kuulla niiden sydänalaa riipivän äänen jostain korkeuksista. Nykyisin kurki on yleinen lintu koko Suomessa. Pesiviä lintupareja on maassamme noin 45 000.
Luonnonilmiöiden mytologiaa
Ensimmäiset ihmiset ovat tulleet tänne Saimaalle arviolta 11 000 vuotta sitten. Kristinusko odotti silloin vasta tulemistaan. Sitä edeltävässä muinaisuskossa jumalat olivat läsnä niin luonnossa kuin sen ilmiöissä.
Suomalaisesta mytologiasta tunnetaan taivaanjumala Ilmarinen, joka hallitsi tuulta sekä Ukko ylijumala, joka toi ukkosen ja viljelylle tärkeän sateen tullessaan. Arvatenkin muinaiset ihmiset ovat katsoneet luonnonilmiöitä hiukan toisessa valossa, kuin nykyihmiset.
Koko päivän olin katsellut taivaalle. Se oli harmaa, pahaenteisen näköinen ja enteili sadetta. Kunnes se sitten tapahtui, mitä pelkäsin. Keskellä järveä, vettä alkaa sataa kuin saavista kaataen. Suojaan ei pääse minnekkään, ei vaikka alkaisi salamoida. Hyytävältä tuntuva viima ja ihoon kiinnittyneet, likomärät vaatteet kylmettävät nopeasti. Onneksi vene vie minua jo kovaa vauhtia pois rankkasaderintamasta.
Noin puoli tuntia vettä tulee taivaan täydeltä. Sitten sadekuuro loppuu yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Taivaalle kaareutuu sateenkaari ja ilta-aurinko maalaa maiseman väreillään.
Sateenkaari saa alkunsa kun auringon valonsäteet taittuvat ja heijastuvat vesipisaroista ja valo hajoaa lopulta spektrin väreiksi. Kansanuskomuksissa tätä valoilmiötä on kuitenkin tulkittu hieman toisin. Sateenkaaren uskottiin olevan Ukko ylijumalan jousi, jolla se kykeni ampumaan siirtolohkareita ja salamoita. Sitä pidettiin myös siltana maanpäällisten ja jumalten välillä.
Yllätys syvyyksistä
Jääkauden jälkeen, noin 8000 vuotta sitten, Itämeren ja Saimaan yhteys katkesi maankohoamisen tähden. Tuolloin Saimaalle jäi elämään yksi maailman harvinaisimmista hylkeistä. Toisin kuin Itämeren norppa ja harmaahylje, Saimaan norppa viihtyy makeassa järvivedessä.
Koska Haukivesi ja Linnansaaren kansallipuisto on yksi Saimaan norpan elinalueista, olin salaa toivonut näkeväni norpan. Paluumatkalla olin jo kuitenkin luopunut toivosta ja vähän pettyneenä pakkasin kameraa laukkuuni. No, kuinkas sitten kävikään?
Katselin ilta-auringosta punertavia saaria, kunnes yhtäkkiä näin vedessä jotain. Se vaikutti pyöreältä, veden huuhtomalta kiveltä, joten en kiinnittänyt aluksi siihen sen enempää huomiota. Kunnes tuo ”pyöreä kivi” pulpahti pintaan lähempänä venettä. Vasta siinä vaiheessa tajusin, että kyseessä oli norppa, joka oli tullut sukellukseltaan haukkaamaan happea veden pinnalle.
Vain hetkessä se oli kuitenkin jo pyörähtänyt takaisin veden alle. Kohtaaminen oli ohi ja tuo viiksinassuinen otus jatkanut sukellusmatkaansa jonnekin Saimaan syvyyksiin. Hienosti on luonto järjestänyt; niin hankala sitä oli havaita vedestä värityksensä tähden!
Paras aika nähdä norppa ihan kokonaan on kuulemani mukaan toukokuu, jolloin ne vaihtavat karvaansa ja pötköttelevät usein matalalla kivellä. Muina aikoina norpan voi todennäköisimmin nähdä juuri vedessä. Saimaan norppa pystyy olemaan sukelluksissa jopa kahdenkymmenen minuutin ajan. Tarkkojen aistiensa avulla se kykenee etsimään ravintoa veden alta. Karvapeitteen yksilöllinen kuviointi erottaa norppayksilöt toisistaan.
Saamieni tietojen mukaan, Saimaan norppia on tällä hetkellä Saimaalla noin 480 kappaletta. Kasvua viime vuodesta on yli neljäkymmentä yksilöä.
Saimaan norppaa on suojeltu muun muassa kalastusrajoituksin, maihinnousu- ja liikkumisrajoituksin sekä talvisin apupesiä rakentamalla.
Norppakantoja voidaan suojella myös norppaturvallisia pohjarysiä käyttämällä. Niissä norpan kulku pyydyksen kalapesään estetään kalterilla. Pohjarysän kattoon on tehty norpalle myös pakoaukot. Verkkokalastus on merkittävä uhka Saimaan norpalle, joten toivotaan, että norppaturvallisten kalastusmenetelmien käyttö muodostuu vähitellen vallitsevaksi käytännöksi kalastajien keskuudessa.
Edellisvuosisadalla Saimaan norpan katsottiin olevan vihollinen kalastuselinkeinolle ja siitä maksettiin jopa tapporahaa. Tietyiltä Saimaan alueilta Saimaan norppa katosi silloin melkein kokonaan lähes sadaksi vuodeksi. Viisikymmenluvun puolivälissä alkanut Saimaan norpan rauhoittaminen ja suojelutoimet ovat mahdollistaneet kannan elpymisen.
Synkkiä pilviä taivaalle tuo tieto, että vesien- ja ympäristönhoidon määrärahaa aiotaan vähentää ensi vuonna 85:llä prosentilla vuoteen 2023 verrattuna. Miten se tulee vaikuttamaan Suomen vesistöjen ja Saimaan tilaan, jää nähtäväksi.
Linnansaaren kansallipuiston kantavana ajatuksena on ollut säilyttää suomalaista järviluontoa tuleville sukupolville ja tutkimukselle. Nyt tehtävillä päätöksillä voi olla suuri merkitys siihen, toteutuuko tämä tavoite vai menetämmekö peruuttamattomasti jotain sellaista, joka tekee maastamme aivan ainutlaatuisen.