Muutaman tunnin autossa istumisen ja metsätaipaleen jälkeen vaaramaisemat ovat vaihtuneet tasaiseen maastoon. Auton ikkunasta vilahtelee kullankeltaisia peltoja, latoja ja vieri vieressä pyöriviä tuulivoimaloita. Lähestyn Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevaa Kalajokea. Perämeren rannalla sijaitseva Kalajoki on tuttu lomanviettopaikka, jossa tulee mökkeiltyä joka vuosi. Tällä reissullani poikkean parissa uudessa kohteessa, joista toinen jatkaa kivikauden teemaa ja toinen vie minut kalastajien karille, jonka erikoisaseman Ruotsin kuningas on vahvistanut jo 1700-luvulla.
Kalajoki nousi merestä kivikauden loppupuolella ja maankohoaminen jatkuu edelleen.
Keskiajalla Kalajoen alue oli erämaata. Ensimmäisenä tiensä tänne löysivät saamelaiset, jotka asuttivat aluetta aina 1300-luvulle asti. Myöhemmin Kalajoesta tuli hämäläisen heimojen eräaluetta, jonne saavuttiin metsästämään, kalastamaan ja pyytämään hylkeitä. Eräkävijöistä osa jäi pysyvästi Kalajoen ja Himanganjoen suulle ja perusta vakinaiselle asutukselle oli valettu.
Kalajoen kasvua hidasti 1600-luvulla katovuodet ja monet sodat. Seuraavalla vuosisadalla tilanne kuitenkin muuttui ja asutus alkoi jälleen kasvaa.
Kauppasatama ja tervakaupan keskittymä
Vuosisatojen kuluessa Kalajokisuulle syntyi tärkeä kauppasatama ja tervakaupan keskittymä. Täällä Kalajoen vanhassa kaupungissa Plassissa myytiin 1500-luvulta lähtien muun muassa hylkeenrasvaa, suolakalaa, voita ja turkiksia. Tärkein talonpoikien myyntituote oli kuitenkin terva.
Myydyt tervatynnyrit säilöttiin odottamaan laivausta terva-aittoihin. Pari kertaa vuodessa tervatynnyrit matkasivat Kalajoelta aina Tukholmaan asti. Tuontitavaraa olivat muun muassa suola, rauta, pellava ja kankaat.
Plassissa on myös rakennettu laivoja. Tunnetuin niistä on kymmenisen vuotta maailman meriä seilannut Kalajan-niminen valtamerialus.
Hiekkasärkältä aaltojen keskelle
Nykyisin Kalajoen Rahjan satamasta viedään ulkomaille etenkin sahattua puutavaraa ja viennin osuus liikenteestä on 70 prosentin luokkaa. Meren läheisyys on luonut mahdollisuuksia paitsi vientikaupalle, myös matkailulle ja virkistäytymiselle.
Hiekkasärkät ovat Kalajoen erikoisuus ja osa sen kiehtovaa meriluontoa. Meren vierustamalla särkällä kävellessä tulee erikoinen tunne; seisot maan kamaralla ja samalla olet keskellä merta. Pitkän matkaa saan kävellä särkkää pitkin, kunnes aallokot kohtaavat kahdesta suunnasta loiskauttaen merivettä jaloille.
Koska Kalajoki nousi merestä vasta kivikauden lopulla, alueelta on tehty vain vähän kivikauden aikaisia löytöjä. Niitä nähdäkseni on lähdettävä noin 60 kilometriä Kalajoelta pohjoiseen Raaheen.
Kettukankaan maastoon
Noin tunnin ajomatkan päässä Kalajoelta sijaitsevassa Raahessa on ainakin kaksi paikkaa, josta on onnistuttu löytämään kivikauden aikaisia muinaisjäännöksiä. Toinen niistä on Raahen Mattilanperällä sijaitseva Kettukangas, josta jäännöksiä on löydetty noin sata.
Oulun yliopisto on suorittanut täällä arkeologisia tutkimuksia ja löytänyt täältä muun muassa 30 kivikauden aikaista painannetta. Arkeologit ovat määritelleet painanteiden olevan todennäköisesti asumusten pohjia.
Kivikaudella yhteisöt olivat verraten pieniä, usein 10–20 ihmisen muodostamia. Ajan ihmiset elivät liikkuvaa elämää metsästäen ja keräillen. Yhteisöt vaihtoivat useimmiten asuinpaikkaa vuodenaikojen mukaan. Etenkin täällä Perämeren rannikolla asutus oli kuitenkin jo kivikaudella ympärivuotista. Se keskittyi suurempiin, jopa yli 100 henkeä käsittäviin kyliin. Asumusta syntyi alueille, jotka soveltuivat parhaiten metsästykseen ja keräilyyn. Rannikolla se saattoi tarkoittaa jokisuistoa, sisämaassa taas järven rantaa.
Kettukankaan hämärässä metsässä kulkiessani näen pyöreään muotoon kasatun kiviröykkiön, joka koostuu erikokoisista ja muotoisista kivistä. Kivien keskellä vaikuttaisi olevan jonkinlainen painanne.
Näiden kiviröykkiöiden arvellaan olevan ilmeisesti muinaisia kivikellareita, joiden tarkoituksena oli kätkeä metsästyssaalis viileään ja suojata se pedoilta. Korkeimmat Kettukankaan röykkiöistä ovat yli metrin korkuisia.
Kettukankaan on päätelty olleen noin 5000 vuotta sitten hylkeenpyytäjien käsittely- ja varastointipaikka sekä asuinleiri.
Kastellin jätinkirkko
Raahen Pattijoelle ajaa Kettukankaalta noin puolessa tunnissa. Siellä minua odottaa toinen, huomattavasti kookkaampi muinaisjäännös.
Kastellin jätinkirkko on kuusi porttiaukkoa sisältävä, 36 metriä leveä ja 58 metriä pitkä kivikehä. Jätinkirkon rakentaminen on ollut kivikauden yhteisölle äärimmäisen kovan työn takana.
Ensimmäisen kerran aluetta on tutkittu vuonna 1920. Silloin täältä löytyi muun muassa veitsi, hioinkivi ja nuolenkärkiä. Tutkimuksissa jätinkirkko tulkittiin aluksi luonnonmuodostumaksi, jota käytettiin tilapäiseen oleskeluun.
Kastellin jätinkirkon käyttötarkoituksesta käydään yhä keskustelua. Kiinnostusta on herättänyt muun muassa se, miten jätinkirkon rakentamisessa on huomioitu auringon nousu ja lasku eri vuodenaikoina.
Tutkijan tulkinta jätinkirkon käyttötarkoituksesta
Jätinkirkon muoto ja suuri koko tekee sen kuvaamisesta hankalaa. Peruutan kauemmas ja nousen lopulta näkemäni matalan kannon päälle. Parhaan käsityksen Kastellin jätinkirkosta saisi varmasti ilmasta käsin.
Raahen Seutu -lehdessä arkeoastronomi eli tutkimuksessaan historiaa, tähtitiedettä ja arkeologiaa yhdistävä tutkija on tulkinnut tätä muinaisjäännöstä. Tutkijan mukaan Kastellin jätinkirkon käyttötarkoitus on ilmeisesti muuttunut ajan myötä.
Kastellin jätinkirkko on saattanut toimia puolustuslinnana, kenties myös rituaalipaikkana. Rakennus ja portit ovat suunnatut tähtitaivaaseen nähden niin, että sen yhdestä reiästä voi katsella talvipäivänseisauksen nousua, toisesta laskua. Myöhemmin rakennetut akselin suuntaiset kiviröykkiöt ovat olleet mahdollisesti hautoja.
Jätinkirkkoa alempaa maastosta on löydetty kiviröykkiöiden lisäksi asumusten jäännöksiä sekä palokivikumpuja. Kuumuuden rapauttamia kiviä sisältävien palokivikumpujen oletetaan liittyvän hylkeenrasvan sulattamiseen.
Perämeren kalasaaliista taistelee sekä ihminen että halli
Nykyisin harmaahylkeen metsästys ei ole kalastajille enää niin kiinnostavaa, koska hylkeestä valmistettuja tuotteita ei voi hyödyntää Euroopan Unionin alueella. Hyljekannat heikkenivät 1980-luvulla ympäristömyrkkyjen ja liiallisen metsästyksen myötä, jolloin laji rauhoitettiin. Nykyisin Itämerellä tavataan noin 30 000 harmaahyljettä.
Kalastajille harmaahylje aiheuttaa päänvaivaa rikkomalla pyydyksiä ja nappaamalla kalasaaliita. Aikuinen halli syö keskimäärin 6 kg kalaa päivässä. Vahinkoja kompensoidaan korvauksilla, jotka eivät tosin hyödytä niitä kalastajia, joiden liikevaihto vuodessa jää alle 10 000 euron. Halleja voi metsästää metsästyskautena huhtikuun puolesta välistä joulukuun loppuun. Perämeren‒Merenkurkun kannanhoitoalueen kiintiö on 350 hallia.
Tasapainottelu harmaahyljekannan suojelun ja ammattikalastuksen jatkuvuuden välillä on vaikeaa, sillä hyljekiintiöistä ei olla välttämättä yksimielisiä ja toisaalta metsästyskiintiöt eivät välttämättä täyty.
Millaisissa olosuhteissa kalastajayhteisö toimii kalastajien tukikohdassa ulkoluodolla? Siitä lähden ottamaan selvää Maakallaan suuntautuneella laivaretkellä, jonne matkaan lähdetään Kalajoen Keskuskarilta.
Hauskuuksia horisontissa
Kiira-laiva lipuu ulos Keskuskarin satamasta kello 11 ja Kalajoen hiekat jäävät kauas taakse. Tuuli puhaltaa meren tuoksua ilmaan, kun laiva kiitää pienessä aallokossa kohti ulkoluotoja. Pian ympärillä on vain aavaa merta ja aurinko, joka heijastaa polttavia säteitään kalpeaihoisiin merenkävijöihin. Lokkien kirkunakin tuntuu vaienneen.
Jossain vaiheessa ohitamme purjeet alhaalla etenevän Kaljaasi Ansion. Pienen etumatkan saaneena saavumme Maakallan satamaan ensimmäisenä aluksena noin tunnin merimatkan jälkeen.
Maakallassa valta on kalastajilla
Ulkomerellä sijaitsevat Maakalla sekä sen lähistöllä oleva majakkasaari Ulkokalla ovat molemmat itsehallinnollisia alueita.
Maakallassa noudatetaan kuninkaallisen majesteetin 1700-luvulta peräisin olevaa satamajärjestystä, jonka mukaan kalastajayhteisö päättää itse asumisesta, järjestyksestä, maksujen määräämisestä sekä kalastuksesta Kallan vesillä. Kallankareilla on omat kalastusalueet, joilla kalastus on sallittu karilaisille ja tämä alue käsittää noin kilometrin verran rantaa.
Haminamaksu turvaa kulttuurikohdetta
Maakallassa on kerätty aikojen alusta alkaen niin kutsuttua haminamaksua, jonka tarkoituksena on ylläpitää Kallan karien omaisuutta ja ympäristöä sekä turvata samalla kohteen tulevaisuus tuleville sukupolville.
Karin ympäristöä ja sen maaston muotoja pääsee tähyilemään parhaiten näköalatornista.
Karin asioista päätetään karikokouksissa
Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik myönsi 1771 Maakallalle itsehallinon ja se on yhä voimassa, siitäkin huolimatta, että Maakallan omistaa Suomen valtio. Karin yhteisistä asioista päätetään karikokouksessa. Korkean kivikasan päällä olevan merimerkin vierestä löytyvät karikivet, jossa vuosittainen karikokous järjestetään. Kokousta johtaa haminamestari, jonka tehtäviin kuuluu johtaa karineuvostoa ja panna täytäntöön ne asiat, joista karikokouksissa päätetään.
Kalastustukikohtana yli puoli vuosituhatta
Ulkoluodot ovat nousseet merestä 1400-luvulla, jolloin niistä muodostui tärkeä tukikohta kalastukselle, hylkeenpyynnille ja merenkululle. Kallankarit ovat olleet 1600-luvulta 1940 luvulle asti tärkeitä silakanpyyntipaikkoja.
Maakallan kalastajamökit
Osa karin kalastajista asuu saarella jopa yli puolet vuodesta. Kalastajien asuttamat mökit ovat pieniä, ainoastaan 4 x 5-neliömetrin kokoisia. Maakallasta löytyy yli 40 asuttua mökkiä.
Vanha oktagonkirkko
Maakallassa on ollut kaksi kirkkoa, joista ensimmäinen valmistui vuonna 1680. Ensimmäinen kirkko oli kuitenkin varsin vaatimaton pelkistä laudoista rakennettuine vesikattoineen. Kirkon ränsistyttyä alettiin suunnitella kestävämpää kirkkoa.
Kirkon pystyttäminen puuttomalle luodolle on vaatinut kaikkien karilaisten panostusta. Asia ilmenee myös kirkon perustamispäätöksestä, jonne lisättiin ankara pykälä. Henkilö, joka ei osallistu ilman hyväksyttävää syytä kirkon rakentamiseen, karkotetaan koko elämäkseen kalastuspaikalta.
Nykyinen paanukattoinen kirkko on paikallisen kirkonrakentaja Simon Jylkkä-Silvénin suunnittelema ja rakennuttama. Punamullalla maalattu kirkko on saanut kivijalkansa luodon kivistä.
Yli kaksisataa vuotta vanhan kirkon oviaukkoa vartioi puinen vaivaisukko, jonka vatsassa ammottaa kolehtia varten reikä.
Astun sisään tynnyriholvattuun kirkkosaliin, jossa on aistittavissa hyvin menneen ajan tunnelma. Kirkon hirsiset seinät ovat kuin otteita historian kirjasta; täynnä nimiä ja vuosilukuja täällä vaikuttaneista ihmisistä. Alttarilta erottuu maalamattomia hirsiseiniä vasten ainoastaan vihreän ja punaisen sävyin koristeltu saarnastuoli ja lukkarinpenkki.
Täällä Maakallan kirkossa on pidetty jumalanpalvelusten lisäksi arkisin hartaushetkiä. Pappina toimi Kokkolan koulun rehtorit ja lukkarin virkaa toimitti veisuutaitoinen kalastaja. Jumalanpalveluksiin ja aamuhartauksiin osallistuminen oli pakollista ja sillä osin kontrolloitiin sitä, että kaikki kalastajat pääsivät lähtemään saman aikaan kalavesille. Kirkkoisäntä eli kirkkoväärti toimi karin rahastonhoitajana.
Salin takaosassa roikkuu Tomi Isopahkalan rakentama kirkkolaiva. Kirkkolaivaperinne on peräisin jo 1500-luvulta, jolloin niitä saatettiin lahjoittaa kirkkoihin vaaralliseksi odotetun merimatkan turvaamiseksi. Suomessa kirkkolaivojen liikkeistä on ennustettu myös tuulen suuntaa ja säätä.
Krimin sodan sotasaalis
Perämeren ympäröimä Maakalla on saanut olla melko rauhassa ja suojassa maailman melskeestä. Karin rauhaa on uhattu viimeksi vajaa 200 vuotta sitten, Krimin sodan aikaan.
Krimin sota käynnistyi, kun Venäjän halusi vahvistaa asemaansa Mustanmeren alueella. Sodan käynnistämiselle löydettiin syyksi kuitenkin uskonnollinen kiista, jonka varjolla Venäjä hyökkäsi Ottomaanien valtakuntaa vastaan. Ranskalaiset ja britit yrittivät estää Venäjän pyrkimyksiä ja lähettivät joukkojaan hidastamaan hyökkäyksen etenemistä. Suomi kuului tuolloin vielä Venäjän alaisuuteen ja Krimin sodan taisteluja nähtiin sen takia myös Suomenlahdella ja Pohjanlahdella.
Brittiläiset ottivat Krimin sodassa Maakallasta kirkonkellon sotasaaliikseen. Raatimies Jakob Falanderin vuonna 1729 lahjoittama arvokas kello saatiin kuitenkin lopulta palautetuksi takaisin karille.
Päivällinen merinäköalalla
Kelloa ei paljon Maakallassa tule vilkuiltua, vaan aika kuluu mukavasti rantakivillä istuskellessa ja meren aaltoilua seuratessa. Nälkä kuitenkin kertoo sen, että alkaa olla jo ruoka-aika. Rantaravintoloita ei täältä löydä, mutta jotain parempaa; kalastajien tuoretta savusiikaa, jota jään tyytyväisenä maistelemaan vanhojen kalamajojen varjoon.
Täällä karun kauniilla Maakallan karilla eletään yhä perinteitä kunnioittaen ja luonnon ehdoilla. Perinteisen elämäntavan, yhteisöllisyyden ja rauhan säilymisen on mahdollistanut Maakallan itsehallinto, joka on onneksi säilynyt historian varrella sattuneista hetkellisistä koettelemuksista huolimatta.
Lähiseudun luontokohteita
Maakallan lisäksi Kalajoelta voi tehdä paikallisten yritysten järjestäminä retkiä myös maankohoamisen synnyttämään ja muokkaamaan Rahjan saaristoon.
Kalajoen lähiseudultakin saattaa joskus löytää yllätyksiä. Pistäydyin matkallani noin 40 kilometriä etelään sijaitsevassa Lohtajan Vattajanniemessä, josta löytyy yli 15 kilometrin pituinen, dyynien peittämän hiekkaranta. Parasta oli se, että luonnontilainen dyyniranta oli täysin autio siellä käydessäni. Niemen päässä sijaitsee Ohtakari, saari ja entinen kalastajakylä, jossa on toiminut luotsiasema yli sadan vuoden ajan. Saaresta löytyy myös kalastusmuseo.
Jos on hetkisen aikaa, voi lähteä kulkemaan saaren kiertävälle luontopolulle. Lyhyeksi taukopaikaksikin Vattajaniemi ja Ohtakari tarjoavat silti oivan yhdistelmän idyllistä kalastajakylän tunnelmaa ja silmiä hivelevän kaunista dyyniluontoa.