Sunnuntai-iltapäivän iloksi lähdin ajamaan Kanta-Hämeeseen, idylliselle kehräämöalueelle, jonka entisissä puuvillatehtaan tiloissa sijaitsee Forssan luonnonhistoriallinen museo.
Keskellä kaupunkia sijaitsevan museon tarjonta oli yllättävän runsas ja antoi myös paljon ihmeteltävää ja ajattelemisen aiheita.
Kaupungit mielletään ympäristöiksi, jotka ihminen on rakentanut ja joissa luonnolle ei ole tilaa. Moni laji on kuitenkin löytänyt niistä pysyvän elinpiirinsä.
Eläinlajeista kaupungeissa viihtyvät etenkin sellaiset lajit, joille kelpaa monenlainen ruoka ja jotka kykenevät elämään vaihtelevissa ympäristöissä. Tällaisia ovat esimerkiksi ketut, oravat, myyrät ja lepakot. Kaupunkiympäristössä niillä on kuitenkin vaaroina muun muassa muoviroskat, saasteet ja liikenne. Eläinten liikkumista kaupunkialueilla on pyritty helpottamaan rakentamalla viherkäytäviä ja teiden yli kulkevia siltoja.
Runsas vuosi sitten auton alle jääneestä mäyrästä alkoi Instagram-kampanja, joka pyrki suuntaamaan huomiota liikenteessä kuolevien eläinten suureen määrään ja kärsimykseen. Länsi-Suomi-lehden mukaan Suomen liikenteessä kuolee karkeasti arvioituna vuosittain miljoonia selkärankaisia. Molempien vähentämisessä pientareiden tarkkailu ja ajonopeuden hillitseminen antavat tarvittavaa reaktioaikaa sekä ihmiselle että eläimelle.
Öisten metsien tuhiseva maiskuttelija
Instagram-kampanjan eläinhahmo tulee eteeni myös museon käytävällä.
Mäyrä on Suomen toiseksi suurin näätäeläin, joka elää mieluiten paikoissa, joissa lehtimetsät ja viljelymaat vuorottelevat ja joissa on sille sopivia pesimäpaikkoja. Se on kuitenkin varsin sopeutumiskykyinen elinympäristönsä suhteen.
Kun ilta laskee mailleen, mäyrä lähtee ruoanhankintaan ja palaa aamulla pesälleen. Ruokaa etsiessään se pitää tuhisevaa, maiskuttelevaa ääntä. Mäyrä on kaikkiruokainen ja syö muun muassa hyönteisiä, linnunmunia ja pikkunisäkkäitä.
Mäyrän kaivamat luolat saattavat ulottua usean metrin syvyyteen asti ja ne voivat olla käytössä jopa vuosisatoja. Mäyrien lisäksi pesissä voi asustella myös muita metsän eläimiä. Kookkaammillaan noin 17 kiloa painava mäyrä nukkuu pesässään talviunta maalis-huhtikuulle saakka.
Hyönteisiä on enemmän kuin kaikkia muita eläimiä yhteensä
Hyönteisiä tiedetään olevan yli miljoona lajia ja Suomessakin niitä on noin 21 000.
Luonnonhistorian museon hyönteiskokoelmassa on esillä muun muassa värikkäitä perhosia, korentoja, pistiäisiä ja kuoriaisia. Parhaiten niitä pystyy tarkastelemaan suurennuslasin avulla.
Hyönteisten ulkoinen tukiranka muodostuu kitiinistä. Niiden siipiin ei yleensä kiinnity suoraan lihaksia, vaan hyönteisten noustessa ilmaan, liike aikaansaadaan keskiruumista värisyttämällä.
Erikoinen piirre hyönteisissä on niiden puolipallomaiset verkkosilmät, jotka antavat niille laajan näkökentän. Verkkosilmät koostuvat keilamaisista pikkusilmistä, joita voi olla parista kymmenestä kymmeniin tuhansiin. Hyönteisillä on myös pistesilmiä, jotka reagoivat valon vaihteluihin ja voimakkuuteen. Pistesilmien tarkoitus on auttaa hyönteistä suunnistamaan.
Tutkimukset ovat osoittaneet hyönteisillä olevan mieli, tietoisuus ja kyky oppia. Hyönteisten aivojen neuronipolkujen suuri määrä mahdollistaa hyvien kognitiivisten taitojen kehittymisen.
Hyönteisten määrä on vähentynyt olennaisesti ja niiden vähentyminen heijastuu taas hyönteisiä syövien lintulajien määrään ja ekosysteemin tasapainoon.
Hämeen susi
Vuoden 1972 syyskuussa Tammelan alueella useista taloista alkoi katoamaan kotieläimiä ja karjaa. Havainnot alueella liikkuvasta pedosta olivat epämääräisiä; sitä pidettiin aluksi ahmana, koirana tai ilveksenä ja jopa mäyränä.
Lehdistökin alkoi kiinnostua Tammelassa irti juoksevasta pedosta ja niiden yleisönosastot täyttyivät kannanotoista, joista osa vaati suden välitöntä ampumista, osa taas lajin suojelemista. Tuolloin susi katsottiin haittaeläimeksi, jota sai metsästää vapaasti.
Hämeen suttakin yritettiin metsästää aluksi hajanaisen ihmisjoukon avulla, tuloksetta. Vasta marraskuussa järjestetty jahti Tammelan Lautaportaassa tuotti tulosta. Keskustelu susista ei loppunut suden kaatamiseen, vaan se johti siihen, että seuraavana keväänä susi rauhoitettiin kokonaan Etelä-Suomesta. Yhä vieläkin, yli neljänkymmenen vuoden jälkeen susi herättää ihmisissä voimakkaita mielipiteitä.
Kaksipäinen kili
Luonnonhistorian museossa on esillä myös erilaisia luontomaailman poikkeavuuksia, kuten kolmijalkainen tipu, päätön porsas ja tämä kaksipäisenä syntynyt kili.
Eläimetkin voivat saada siamilaiset kaksoset. Ilmiö johtuu siitä, että sikiökehityksen aikana hedelmöittynyt munasolu jakautuu normaalisti kahdeksi yksilöksi, mutta siamilaisilla kaksosilla tämä jakautumiskehitys on jäänyt kesken. Tällaisten eläinten elinmahdollisuudet ovat yleensä heikot.
Eläimillä, jotka syntyvät siamilaisiksi kaksosiksi on yleensä molemmilla aivot, mutta niiden muu ruumis ja sisäelimet ovat yhteiset. Tällaisia harvinaisia yhteen kasvaneita eläimiä esiintyy erityisesti matelijoissa.
Lounais-Hämeessä tiheä luonnonsuojeluverkosto
Museon vitriinissä näen pitkäkoipisia kurkia, joiden näyttävää muuttoa on ilo katsella syksyisin ja keväisin. Kurki on rauhoitettu luonnonsuojelulailla ja laji on nykyään elinvoimainen.
Myös Forssan Luonnonhistorian museon menneisyys ja nykyisyys nivoutuu luonnonsuojeluun.
Vuonna 1951 perustettiin Lounais-Hämeen Luonnonsuojelutoimikunta paikallisen Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja museoyhdistyksen jaostoksi. Professori Torild Branderin johdolla yhdistys itsenäistyi Lounais-Hämeen luonnonsuojeluyhdistykseksi, josta tuli Suomen ensimmäinen paikallinen luonnonsuojeluyhdistys.
Yhdistys aloitti ahkeran tutkimustyön Lounais-Hämeen alueella. Työn ansiosta saatiin kerättyä paljon luonnonhistoriallista aineistoa yhdistyksen varastoihin ja vuonna 1968, ne päätettiin avata myös yleisön nähtäville. Näin Forssan Luonnonhistoriallien museo sai alkunsa.
Luonnonsuojelyhdistyksen työllä on ollut tärkeä merkitystä siihen, että alue erottuu muusta maasta tiheän ja hoidetun suojeluverkoston ansiosta. Yhdistys on vaikuttanut voimakkaasti myös yksityismaiden rauhoitustoiminnan kehittämiseen 1960-luvulla. Nykyisin yhdistyksen työ ulottuu koko Lounais-Hämeen alueelle ja sen toimintaan kuuluu luonnonsuojelu, tutkimus sekä ympäristökasvatus- ja valistus.
Metsähakkuut uhkana liito-oravalle
Yhdessä museon vitriineistä näen otuksen, jota luonnossa en ole onnistunut näkemään koskaan. Yksi syy tähän on se, että tämä tavallista oravaa pienempi liito-orava on yöaktiivinen eläin.
Tunnusomainen piirre liito-oravalle on sen liitopoimu, jonka avulla se pystyy liitelemään puusta puuhun jopa 50 metrin matkan. Se on myös ketterä kiipeilijä, joka harvemmin laskeutuu maan tasalle.
Liito-orava elää koko elämänsä samassa 5-60 hehtaarin elinpiirissä. Se viihtyy parhaiten kuusivaltaisessa sekametsässä, jossa se saattaa käyttää pesänään esimerkiksi haavan koloa. Joskus se saattaa pesiytyä myös oravan tekemään risupesään. Ravintonaan se käyttää kesäisin lehtipuiden lehtiä ja talvisin sille kelpaavat norkot.
Maaliskuun loppupuolella alkaa liito-oravan lisääntymiskausi, jolloin se synnyttää 1-2 poikuetta, joissa on 2-4 poikasta.
Suomessa liito-orava on silmälläpidettävä, rauhoitettu laji, jonka uhkana ovat metsähakkuut. Sen luonnollisia vihollisia ovat isot pöllöt, haukat ja näädät. Liito-oravaa tavataan Suomessa Kokkola-Kuusamo -akselilta etelään. EU-maista liito-oravaa esiintyy ainoastaan Suomessa ja Virossa.
Uskomukset olivat koitua huuhkajan kohtaloksi
Huuhkajia on kansanperinteessä pidetty onnettomuutta enteilevinä lintuina. Pöllön äänen kuuleminen tai sen ilmestyminen pihapiiriin tiesi sitä, että jotain pahaa oli tapahtumassa. Sen tähden laji myös metsästettiin lähes sukupuuttoon. Huuhkaja rauhoitettiin vuonna 1983.
Suomessa pesiviä huuhkajapareja on nykyään noin 1400. Huuhkajia esiintyy eniten täällä Lounais-Suomessa.
Lintujen siipien kärkiväli saattaa olla jopa 170 senttiä pitkä ja ne painavat enimmillään noin neljä kiloa. Huuhkajat syövät ravinnokseen muun muassa jyrsijöitä, matelijoita ja kaloja.
Nuoret yksilöt saattavat vaeltaa syksyisin jopa satojen kilometrien päähän etsiessään omaa elinpiiriään. Huuhkajat voivat joutua vaeltamaan ruoan perässä myös talvisin, jolloin ne saattavat hakeutua asutuksen lähellä. Ne pesivät mieluiten kallioisissa havumetsissä ja saaristossa. Huuhkajat ovat vähitellen sopeutuneet myös elämään ihmisten lähellä kaupungeissa.
Myyttiset lepakot
Huuhkajan tapaan lepakko on myös yhdistetty joissain maissa pahaan. Suomessa sitä on pidetty Pirun luomuksena. Tarina kertoo Pirun katselleen Jumalan luomaa pääskystä ja yritti itse luoda samanlaisen, mutta saikin aikaan lepakon. Epäonnistumistaan hävennyt Piru määräsi lepakon lentämään ainoastaan öiseen aikaan.
Lepakot ovat ainoita nisäkkäitä, jotka osaavat lentää. Ne kykenevät suunnistamaan paikasta toiseen kaikuluotauksensa avulla.
Tasalämpöinen lepakko käyttää voimakasta ylävartaloaan lentämiseen. Pienet ja keveät luut helpottavat niiden lentoa. Terävillä kynsillään ne roikkuvat puiden oksilla pää alaspäin. Lepakoiden pääkallo on yhdistynyt niiden selkärankaan erikoistuneen niskanikaman kautta, joka mahdollistaa sen, että lepakko pystyy roikkumaan pää alaspäin. Suurimmissa lepakkoyhdyskunnissa saattaa olla tuhansia tai jopa muutama miljoona lepakkoyksilöä.
Valtaosa lepakoista on hyönteissyöjiä. Runsaasta tuhannesta lepakkolajista verta imeviä lajeja on ainoastaan kolme. Lepakkojen ruokavalio tekee niistä tärkeitä pölyttäjiä ja kasvien ja niiden siementen levittäjiä.
Museossa esillä oleva pohjanlepakko on maailman pohjoisin ja Suomen yleisin lepakkolaji, joka elää ja talvehtii useimmiten rakennuksissa. Siksi sen kannan tiheys ja levinneisyys on tiiviisti sidoksissa ihmiseen. Yöt ovat pohjanlepakon saalistusaikaa, jolloin ravinnoksi kelpaavat monenlaiset hyönteiset.
Ilmastonmuutos näkyy jokirapukantojen levittäytymisessä
Jokirapukannat tuhoutuivat melkein koko Euroopasta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa riehuneen rapuruton tähden.
Aikuinen rapu on kaikkiruokainen, mutta se syö etupäässä vesistöjen pohjalle vajonnutta kuollutta aineista ja kasviravintoa. Sen lisäksi sille maistuu esimerkiksi hyönteiset, toukat ja nilviäiset. Ravut saattavat syödä myös pienempiä taikka heikentyneitä lajitovereitaan. Rapujen keskinäiset kiistat ravinnosta tai reviiristä saattavat saada heikomman tiputtamaan saksensa.
Jokiravut elävät kaikenlaisissa vesistöissä, useimmiten enintään viiden metrin syvyydessä. Vaihtolämpöisten rapujen aktiivisuutta säätelee veden lämpötila, joten talvella ne liikkuvat vain vähän.
Jokirapukannat ovat Suomessa vähentymään päin ja kanta on vakiintunut noin 2-3 miljoonaan yksilöön. Ilmaston lämpeneminen näkyy jokiravun levittäytymisessä yhä pohjoisemmaksi Suomea.
Lajien uhanalaistuminen on uhka myös ihmiselle
Luonnonhistorian museosta tullessani erityisesti uhanalaisten eläinten näkökulmasta kirjoitettu teksti jäi mieleen. Se kiteyttää mielestäni hyvin myös luonnonsuojelutyön välttämättömyyden:
”Kaikilla meillä on oma aikamme. Tulee päivä, jolloin minä en enää jaksa juosta saaliini perässä. Silloin minun täytyy väistyä ja tehdä tilaa muille. Vuorotellen me kuljemme elämän virtana, yksilöiden ja lajien syttyessä ja sammuessa kuin tähdet taivaalla.
Ilmassa voi kuitenkin haistaa muutoksen. Me kuolemme laumoittain, koska te surmaatte meitä, ajatte meidät entistä ahtaammalle ja viette mahdollisuutemme elää. Meillä ei ole enää metsiä, joissa juosta tai saalistaa. Te muutatte vanhoja sääntöjä, viritätte kellomme lyömään paljon nopeammin kuin sen pitäisi. Mutta miten paljon teillä on aikaa itsellänne sen jälkeen, kun me olemme menneet?”